Olkoon mieli lempeä täys!

Auringon lämpimät sormet kutittelevat niskaa ja tuulen keveä hengitys hyväilee kasvoja. Kylmän talven jälkeen on kevät, oikeastaan jo kesä. Ensimmäiset helteet nostavat ilon iholle ja kuljettavat sen iholta seuraavalle, kunnes kaupunki on täynnä hymyjä, sandaaleita ja vienosti punoittavia olkapäitä. Tämän tahdon tallentaa: olkoon mieli lempeä täys!

En osaa pitää huolta, mutta huoli pitää kyllä minua

Unessa Lupiini järjestää juhlia ja kaipaa lapsenhoitoapua, jotta valmistelut sujuisivat jouhevasti. Ilmoittaudun innokkaasti vapaaehtoiseksi hoitajaksi. On lämmin, aurinkoinen kevätpäivä. Työntelen Limpun vaunuja kaupungilla. Kohtaamme kaikenkarvaisia kummallisia ja vähän rasittavia ihmisiä, tuttuja ja vieraita. Kaipaan rauhaa ja suuntaan syrjemmälle. Hämmästyn, kun eteemme ilmestyy varsin viihtyisän oloinen kahvila – paikka tuntuu kiehtovalta, mutta oudolta; kuinka ihmeessä en ole koskaan huomannut sitä aiemmin? Istun aurinkoiselle terassille ja tilaan lounasta. Limppu möyhöttää tyytyväisenä vaunuissaan, sellainen se on ollut koko päivän, tarkkaillut kaikkea uteliaasti ja hyväntuulisesti ja nauranut ja ilmeillyt hassusti. Yllättäen paikalle ilmestyy unipoikaystäväni iäkäs äiti, joka alkaa ankarasti moittia minua lastenhoitotaitamattomuudestani ja siitä, etten ole kertonut, että olen synnyttänyt hänen pojalleen lapsen. Olen aivan äimänä enkä saa sanaa suustani. Sitten – ikään kuin osoituksensa arvon rouvan käsitysten totuuden- ja oikeudenmukaisuudesta sekä jumalansynnyttäjän päälleni langettamasta kirouksesta – tapahtuu jotain karmeaa: olen unohtanut lukita vaunujen pyörät ja voin vain voimattomana katsella, kun Limppu vaunuineen liukuu tielle. Vaunuihin osuu auto, sitten toinenkin ja ne lennähtävät kumoon tien toiselle puolelle. Juoksen kauhusta vapisten vaunujen luo ja nostan Limpun syliini. Vauva vaikuttaa vahingoittumattomalta ja vaunutkin näyttävät yhä ehjiltä. Herään ennen kuin pystyn järkytykseltäni päättämään, mitä tehdä: Limppu on varmastikin saatava sairaalaan lääkärin tarkastettavaksi ja vähintäänkin se on tietysti traumatisoitunut eliniäksi ja ehkä se vaikuttaa Limpun henkiseen kehitykseen yleisestikin ja miten ihmeessä voin kertoa tästä Lupiinille, joka luotti lapsensa minun hoitooni ja koko maailma tulee kyllä vihaamaan minua ikuisesti ja se on aivan oikein.

Näen toistuvasti unia, joissa epäonnistun äitiydessä. Yleensä hukkaan vauvani, joskus en vain osaa hoitaa lasta vaan esimerkiksi syötän tissi-ikäiselle kiinteää ruokaa. Kyvyttömyyteni huolehtia lapsesta johtaa lapsen vahingoittumiseen tai jopa kuolemaan. Joskus selkeää vahinkoa ei tapahdu, niin kuin nyt tässä Limppu-unessa, mutta jo vahingon mahdollisuus laukaisee minussa ahdistuksen ja uskon siihen, että vahinko on tapahtunut, vaikkei se ehkä näykään. Yleensä herään keskellä pahinta ahdistuksen ja epätoivon kokemusta eikä uni pääse suuntaamaan kohti tulevaa. Joskus minua uhataan unessa lapsen huostaanotolla tai lapseni on jo valmiiksi huostaanotettu. Lapset ovat aina tulleet minulle jotenkin yllättäen, pyytämättä enkä ole ollut valmis äidin rooliini, usein on vaikea edes muistaa, että olen äiti. Limppu-uni oli tässä mielessä erilainen, olinhan nyt itse innolla syöksynyt hoitamaan lasta. Aivan uutta oli sekin, että hoidokkini ei ollutkaan oma lapseni vaan ystävän.

Tähän samaan yhteyteen tekee mieli kaivaa esille eräs vanhempi uni, jota en kaiketi ole blogiini kirjannut. 28.5.09 merkitsin siis muistiin seuraavan unen:

Unessa minulla oli kolme lasta, jotka oli huostaanotettu ja joita näin vain harvoin. Pienimmän olin nähnyt vain kerran aiemmin, vauvana. Nyt se oli jo vakavailmeinen, topakka poika, joka istui syliini – asento tosin oli varautunut, kädet puristettu nyrkkiin ja silmät täynnä uhmakasta surua. Pikkuinen ei puhunut minulle mitään, vaikka kuulemma osasi jo.

Isoveljensä selitti minulle, että pieni on huonolla tuulella, koska tarhassa oli lelupäivä mutta sillä ei ollut ollut lelua mukana. Isoveli naureskeli, että pien sanoo aina "ensimmäinen päivä", kun tarkoittaa seuraavaa päivää ja siksi sille ei ollut tajuttu antaa lelua mukaan, koska oli oletettu, että lelupäivä on kuun ensimmäisenä päivänä. Minä ihmettelin vähän; pieni oli kuitenkin alle kaksivuotias, ei kai sen itse tarvitse muistaa tällaisia?

Keskimmäinen lapsistani, tyttö, ei suostunut tulemaan lähelleni vaan seisoi tiukasti tapaamista valvovan sosiaalitädin jaloissa.

(valokuva: Henry Essenhigh Corke (1883-1919); Autochrome; Collection of National Media Museum)

Erään haihattelun loppu

Kaikki intohimo ja rakkaus minussa on käpertynyt pieneksi punaiseksi auringoksi maksan yläpuolelle. Polttava pallo iskee vihaisia säteitä ympärilleen. Rinta sydänmurskaa täynnä.

Luovutin, mutten ole kummoinenkaan luopuja.

Mahanpohjaiskipristyksiä

Metrossa vastapäin minua istuutuvat suomenruotsalaiset isä ja poika. Poika on ehkä kymmenen vanha, istuu hiljaa, ajatuksissaan ja venyttelee kieltään. Suusta ulos työnnetty kieli muistuttaa eläimen kieltä, on väärässä paikassa luontevasti; ei kieltä saa pidellä ihmisten silmillä, näin meidät on kasvatettu, tällaiset konventiot vallitsevat, kieli pidetään suussa, lasten tulee olla uteliaita ulos-, ei sisäänpäin. Isä on silmälasipäinen, isokokoinen, pipo päässä. Ulkoiluvaatteet molemmilla. Isä kaivaa esiin muistikirjan, paksun A5-kokoisen kirjavin kansin, ollaan jo yli puolenvälin. Hän nostaa vasemman jalkansa oikean yli, niin että nilkka jää lepäämään polven päälle. Tälle jalkapöydälle hän laskee muistivihon ja alkaa kirjoittaa. Oikealla kädellä, huolettomalla käsialalla, nopeasti. Vasen käsi pitää kiinni muistikirjasta ja puristaa varakynää. Kynät ovat eripariset, samalla tavalla sattumanvaraiset kuin kirjoitustyyli huoleton. Huolettomuuden ja keskittyneisyyden kombinaatiossa on jotain jännittävää ja ristiriitaista (olen kirjoittaa: "alkukantaista"). Isä ja poika eivät muistuta toisiaan lainkaan, lienevätkö edes isä ja poika vai aikuinen ja lapsi vain, jakavat ainoastaan saman keskittyneisyyden, jolle ympäröivä maailma on näkymätön.

Että voi salaa tarkkailla ihmisiä, jotka ovat kääntäneet katseensa tällä tavoin sisäänpäin, jotka ponnistellen tai ponnistelematta jättävät ulkoisen huomiotta, siinä on jotain mahanpohjassa kipristävää, sähköimpulsiivista.

Ohikulkeissa (sulkeissa)

(– eli päivän terapiatunteita)

Olen musta aukko, imen toisista elämänvoiman ja jätän tilalle tyhjyyden. Kaikkialla olen väärä, olen aina ollut. Minulla ei ole mitään annettavaa, olen tyhjyys. En voi vastata odotuksiin, en näihin enkä toisiinkaan.

Älä sinä minulle sano, etten anna. Tämä tie on raivaamaton, ei tästä voi oikaista.

Ei täällä ole mitään nähtävää, mene pois.

Näe minut, vaikka sumenisin itseltäni.

Älä lähde.

Odota kunnes uskallan,

rohkaise.

Mene jo!

En taida rakkautta, en taloutta, en terapiaa, en koulua.

Olen naisen muotoon kireäksi pingotettu lihamötkäle, joka ei taivu, ei jousta, ei anna periksi eikä sulje sisäänsä, ei pysy vasten vaan irtoaa, putoaa, katoaa ja karkottaa.

Pieni kuin herne prinsessan patjain alla.

Surusta puhuminen

Olen käynyt terapiassa kohta vuoden. Olen edistynyt vain vähän, jos ollenkaan. Terapeutti moittii minua toisinaan, moitteiksi ne koen, ne sanat umpinaisuudesta ja piiloutumisesta. En taida osata paremminkaan, en vaikka pinnistän saadakseni kiinni niistä langanpätkistä, joita terapeutti kehottaa seuraamaan. 

"Eikö olekin niin, että kaikki muutos on hidasta, että mielessä tapahtuu siirtymiä vain vähitellen, että kaikki on merkityksellistettävä uudestaan, ihan hiljalleen, että on luovuttava anteeksiannosta ja syyllisyydestä, että on vastuutettava sisäiset vanhempansa tosielämän vanhempien sijaan, että vain sillä tavalla voi päästä sovintoon, voittaa sisältä nousevat tuhoavat voimat, jotka uhkaavat arkea ja elämän sujumista, virrassa kulkemista, nykyhetkeä, läsnäoloa, elämän merkityksellisyyttä. Eikö juuri näin ole?" Näin terapeutti vastaa, ei sanasta sanaan juuri näin, mutta näitä toistellen, retorisia kysymyksiä. Eikö olekin niin, minulta kysytään, kun olen turhautunut toistelemaan aina vain samoja sanoja. Sitä kuinka on totta, että minä koen usein, ettei minusta välitetä. Kuinka on totta, että itsearvostukseni ei useinkaan ole kohdillaan, vaan sitä kantavat vain suoritukset, onnistumiset ja epäonnistumiset. On niin moneen kertaan jo todettu, kuinka asiaintilat ovat, se on jo selvää, mutta mitä sitten?

Unissani minä kuolen, eikä silloinkaan kukaan osaa, pysty tai halua minua auttaa. Enkä itsekään voi itseäni korjata. Unissa kuolema ahdistaa ja pelottaa, en tahdo, että kaikki päättyy niin äkkiä, ennen kuin ehdin todella elääkään. "Viekää minut edes sairaalaan, kai jotain on oltava tehtävissä!" huudan läheisilleni. En minä tahdo kuolla, en vielä. Ja kuitenkin kuolen, eikä kuoleman jälkeen ole mitään, paitsi elämä, valveessa.

Mannapaloja uudelle vuodelle

Matt. 6:33

Äläkä anna meidän joutua kiusaukseen, vaan päästä meidät pahasta.

Matt. 16:25

Sillä se, joka tahtoo pelastaa elämänsä, kadottaa sen, mutta joka elämänsä minun tähteni kadottaa, on sen löytävä.

Gal. 5:1

Vapauteen Kristus meidät vapautti. Pysykää siis lujina älkääkä alistuko uudelleen orjuuden ikeeseen.

Jes. 30:21

Aina kun olet eksymässä tieltä, milloin oikeaan, milloin vasempaan, sinä omin korvin kuulet takaasi ohjeen: – Tässä on tie, kulkekaa sitä.

2. Sam. 14:14

Meidät korjaa kuolema, me olemme kuin maahan valunut vesi, jota ei voi koota takaisin. Jumala ei kuitenkaan vaadi ihmisen henkeä, eikä hän soisi, että karkotettu jää pysyvästi hänen kansastaan eroon.

1. Tess. 5:17

Rukoilkaa lakkaamatta.

Postia pappi Jaakobille

Hyvä pappi Jaakob,

Kirjoitan sinulle ensimmäistä kertaa. Sinä elit rakkaudesta ja armosta, se itketti minua ja siksi kirjoitan. Tahtoisin pyrkiä samaan, oppia elämään vähässä ja todella. En tahdo jäädä levottomuuteen. Tahdon ulos pyörteestä, palavasta talosta, virrassa eteenpäin.

Tällä suunnalla ihmiset ovat juuri alkaneet lukea uutta vuotta ja vuosikymmentä. Monet katsovat menneeseen ja lupaavat tulevalle muutosta. Itse elin syksyn raskaasti, intohimojani ja rakkauttani säännöstellen. Toivoin osakseni enemmän kuin ehkä osasin itsekään antaa.

Voisitko rukoilla, että tulevana vuonna rakastaisin ilman vaateita?

Minulle sanottiin, että olen lahjomaton. En tiedä, mitä se tarkoittaa. Joskus itsekunnioitukseni horjuu, kun alan uskoa, että antaisin mitä vain saadakseni hieman hellyyttä. Minua on myös neuvottu elämään enemmän nykyhetkessä, etsimään eläintä itsestäni. Eläin meissä ei osaa pelätä, se on läsnä ja kokee nykyhetken jollain tapaa menneestä ja tulevasta irrallaan. Mutta minä tuon erityisesti sosiaalisiin tilanteisiin molemmat mukanani; pelkään jääväni näkymättömäksi ja tulevani hylätyksi – ja tämän tahdon selittää – näin minun tarpeisiini ja toiveisiini on suhtauduttu, kun olin vielä pieni ja riippuvainen läheisistäni.

Oi pappi Jaakob, voisitko rukoilla, että tänä vuonna pelkäisin vähemmän?

Itken missä vain

Itken missä vain. Bussissa, työssä, Kallion kaduilla ja Töölössä, metromatkoilla, ruokakaupassa ja humalassa. Vain koulussa en itke, en terapiassa enkä ystävien nähden, en osaa tai uskalla, en selvin päin. Itku kirkastaa silmieni vihreän, se syvenee ja liukuu päin sinistä, iirikseni muuttuvat kyynelmerisammioiksi, jättävät uteliaan kissansilmänkellertävyytensä.

Minut on vedetty sinne, missä olin maailman yksinäisin tyttö, täysin yksin maailmassa. Silloin en saanut itkeä; kiltit tytöt ovat reippaita, pärjäävät aina, kulkevat rohkeina kohti tulevaa. Sellainen minä yritin olla, sitä minulta odotettiin. En voinut romahtaa, en sanoa, ettei minua saa jättää yksin.

Ei minulla vieläkään ole ketään, joka ottaisi kiinni, kun kaadun. Kun vaikeroin öisin hylätyn pennun itkua, ei ole ketään, joka minua lohduttaisi. Ei tällaiseen tehtävään voi ketään velvoittaa, ei edes sitä, joka tuntuu erityisen turvalliselta, sitä johon haluaisi voida nojata. On liian monta yötä siitä, kun olen viimeksi saanut nukkua pideltynä, sylissä, siinä lämmössä, joka vakuuttaa, että on turvallista levätä, etten ole yksin, en juuri sillä hetkellä, sen yön pimeydessä. En saisi syliä näin kovin kaivata; se on jotain, joka ei oikeastaan minulle kuulu, ei ole osani täällä.

Kompuroin, tuskin eteenpäin, mutta pysyäkseni liikkeessä. Ja itken, itken vain.

Jäädä jälkiin

Tahdon piirtää toisiin karttoja reiteistä, joilla kuljen. Tahdon merkittää toisia – ja itsenikin – mutta myös toisia. Minuun on jäänyt merkkejä niin monista, jälkiä iholleni, mieleeni, kieleeni. Perille ketään ei voi johdattaa, ei edes kuvailla mitään määränpäätä, voi vain kuljettaa mukanaan maisemakierroksella, tarjota näköalapaikkoja, osoittaa jonkin kohdan jossa viivähtää.

Tajuan olevani onnekas siinä, ettei minusta ole opasta koskaan toivottukaan. Mutta jälkiä tahtoisin jättää; tulla sillä tavalla todeksi ja tärkeäksi, että askeleideni painosta olisi tuulelle vastusta.

Kunnianhimoni on vähäistä, en hamua historiankirjoihin. Tahdon vain osalliseksi jaetusta ihmisyydestä, tahdon jakaa itsestänikin, en halua elää orpona, katveessa, vailla yhteyttä. Haluan elää paitsi tässä myös merkkeinä toisissa, vain näin voin käsittää elämälleni jonkin merkityksen.