Etten saanut olla lapsi

Olen hirvittävän vihainen äidille siitä, että se hylkäsi minut, kun kaikki oli vaikeaa, vakavaa ja pelottavaa. Olin hädissäni ja turvaton. Olen vihainen kaikille aikuisille siitä, ettei kukaan nähnyt ahdinkoani tai puuttunut siihen. Että kukaan ei lohduttanut, rohkaissut tai tukenut. Että minut jätettiin yksin.

Olen vihainen siitä, että minut pakotettiin varhaiskypsän rooliin, pärjäämään omillani.

Etten saanut olla lapsi, vaikka olinkin.

**

Olen surullinen siitä, että olen yhä näin yksin.

Tahdon asettua tuulen syliin, sataa toiseen maahan.

Lapsenmielistä

Lapsi ei osaa havitella oikeuksiaan vaan omaksuu merkillisen vakavuuden, jos leikillinen mieli mielileikkeineen ei mahdu kodissa elettävään todellisuuteen. Lapsi on aina jotain liikaa ja samalla liian vähän, ei osaa muotoutua siihen muottiin, joka hänelle on varattu.

Ole sinä lohdutus

Olen syytön, olenhan? Synnyin väärään aikaan, väärään paikkaan. Olin vääränlainen: liian herkkä, liian rikkoontuva, ihan mahdoton ja huomionkipeä. Ei minusta ollut parempaan. Olisin minäkin tarvinnut sylin, turvaa, rakkautta. Enemmän, aina vain enemmän. Jos olisin ollut kiltimpi, parempi, ymmärtäväisempi, vähemmän raukkaparka. Jos olisin antanut enemmän ja vaatinut vähemmän. Ehkä kuitenkin, jos sittenkin – kaikki minussa vie takaisin, vaikka polut ovat yhtä sokkeloa ja täynnä umpikujia.

Ei ole mitään raskaampaa kuin hellyys, jota ei voi selittää. Kuitenkin: näkisitpä minut, ottaisit syliin, rakastaisit hetken. Tehdään pesä itkulle, maailman kaikille kyynelille. Ole sinä Puhdas niin minä olen Kirkas. Ole sinä Lohdutus ja koko maailman Lohtu. Haluaisin niin olla lähellä tänä yönä, tuntea ihon lämmön vasten omaa ihoani. Si tu savais comme tu me manques. Ehkä on parempi, ettet tiedä. Lähtisin kuitenkin pian pois, karkaisin aamun valjetessa ja rikkoisin sinua.

Olen niin hukassa itseltäni. En tiedä, minne mennä. En tiedä, kuinka oppisin rakastamaan itseäni, kuinka antamaan itselleni anteeksi, kuinka päästämään toisia lähelle ahdistumatta.