Surusta puhuminen

Olen käynyt terapiassa kohta vuoden. Olen edistynyt vain vähän, jos ollenkaan. Terapeutti moittii minua toisinaan, moitteiksi ne koen, ne sanat umpinaisuudesta ja piiloutumisesta. En taida osata paremminkaan, en vaikka pinnistän saadakseni kiinni niistä langanpätkistä, joita terapeutti kehottaa seuraamaan. 

"Eikö olekin niin, että kaikki muutos on hidasta, että mielessä tapahtuu siirtymiä vain vähitellen, että kaikki on merkityksellistettävä uudestaan, ihan hiljalleen, että on luovuttava anteeksiannosta ja syyllisyydestä, että on vastuutettava sisäiset vanhempansa tosielämän vanhempien sijaan, että vain sillä tavalla voi päästä sovintoon, voittaa sisältä nousevat tuhoavat voimat, jotka uhkaavat arkea ja elämän sujumista, virrassa kulkemista, nykyhetkeä, läsnäoloa, elämän merkityksellisyyttä. Eikö juuri näin ole?" Näin terapeutti vastaa, ei sanasta sanaan juuri näin, mutta näitä toistellen, retorisia kysymyksiä. Eikö olekin niin, minulta kysytään, kun olen turhautunut toistelemaan aina vain samoja sanoja. Sitä kuinka on totta, että minä koen usein, ettei minusta välitetä. Kuinka on totta, että itsearvostukseni ei useinkaan ole kohdillaan, vaan sitä kantavat vain suoritukset, onnistumiset ja epäonnistumiset. On niin moneen kertaan jo todettu, kuinka asiaintilat ovat, se on jo selvää, mutta mitä sitten?

Unissani minä kuolen, eikä silloinkaan kukaan osaa, pysty tai halua minua auttaa. Enkä itsekään voi itseäni korjata. Unissa kuolema ahdistaa ja pelottaa, en tahdo, että kaikki päättyy niin äkkiä, ennen kuin ehdin todella elääkään. "Viekää minut edes sairaalaan, kai jotain on oltava tehtävissä!" huudan läheisilleni. En minä tahdo kuolla, en vielä. Ja kuitenkin kuolen, eikä kuoleman jälkeen ole mitään, paitsi elämä, valveessa.

Itken missä vain

Itken missä vain. Bussissa, työssä, Kallion kaduilla ja Töölössä, metromatkoilla, ruokakaupassa ja humalassa. Vain koulussa en itke, en terapiassa enkä ystävien nähden, en osaa tai uskalla, en selvin päin. Itku kirkastaa silmieni vihreän, se syvenee ja liukuu päin sinistä, iirikseni muuttuvat kyynelmerisammioiksi, jättävät uteliaan kissansilmänkellertävyytensä.

Minut on vedetty sinne, missä olin maailman yksinäisin tyttö, täysin yksin maailmassa. Silloin en saanut itkeä; kiltit tytöt ovat reippaita, pärjäävät aina, kulkevat rohkeina kohti tulevaa. Sellainen minä yritin olla, sitä minulta odotettiin. En voinut romahtaa, en sanoa, ettei minua saa jättää yksin.

Ei minulla vieläkään ole ketään, joka ottaisi kiinni, kun kaadun. Kun vaikeroin öisin hylätyn pennun itkua, ei ole ketään, joka minua lohduttaisi. Ei tällaiseen tehtävään voi ketään velvoittaa, ei edes sitä, joka tuntuu erityisen turvalliselta, sitä johon haluaisi voida nojata. On liian monta yötä siitä, kun olen viimeksi saanut nukkua pideltynä, sylissä, siinä lämmössä, joka vakuuttaa, että on turvallista levätä, etten ole yksin, en juuri sillä hetkellä, sen yön pimeydessä. En saisi syliä näin kovin kaivata; se on jotain, joka ei oikeastaan minulle kuulu, ei ole osani täällä.

Kompuroin, tuskin eteenpäin, mutta pysyäkseni liikkeessä. Ja itken, itken vain.

Etten saanut olla lapsi

Olen hirvittävän vihainen äidille siitä, että se hylkäsi minut, kun kaikki oli vaikeaa, vakavaa ja pelottavaa. Olin hädissäni ja turvaton. Olen vihainen kaikille aikuisille siitä, ettei kukaan nähnyt ahdinkoani tai puuttunut siihen. Että kukaan ei lohduttanut, rohkaissut tai tukenut. Että minut jätettiin yksin.

Olen vihainen siitä, että minut pakotettiin varhaiskypsän rooliin, pärjäämään omillani.

Etten saanut olla lapsi, vaikka olinkin.

**

Olen surullinen siitä, että olen yhä näin yksin.

Tahdon asettua tuulen syliin, sataa toiseen maahan.

Näin minä elän

Näin minä elän: itkulle ei ole muuta paikkaa kuin suihku. Sielläkin on huudettava sisäänpäin purtava huulta kunnes suussa maistuu rauta.

Näin minä tämän ja enemmän, ja elän, vaikka itkulle ei ole muuta paikkaa.

Vesi polttaa ihoon punaisia merkkejä. Ne ovat surua, ne ovat vihaa, ne ovat lohdutonta pelkoa. Huuto nousee iholle, luo suhdetta veteen, pyrkii väsymättä kosketuksiin ulkoisen kanssa.

Tunnelmoiva vieras, voimavieras

Suru on tunteistani kirkkain. Se on helpoin tunnistaa ja omakseen tunnustaa. Siihen on turvallista asettua, koska se ei tunnu vieraalta. Kuinka oppia muutkin tunteet, kuinka kokea ne omikseen, kuinka löytää surulle vähemmän hallitseva sija? Tunteeni ovat epämääräistä mutta voimallista liikettä minussa; jotain jonka suuntia ja voimaa minun on vaikea havaita, joka tuntuu irralliselta ja jonka rytmistä en saa kiinni.

Olen elänyt pitkään kuin horroksessa, liike on ollut vähäistä ja suuntautunut sisään. Sitten horros sulaa hetkessä ja äkkiä kaikki minussa on liikkeessä. Olen hämilläni näiden voimien edessä: minussako kaikki tämä ja mitä tämä kaikki on?

Joudun harhaan, kun en ymmärrä itseäni, en erota tunteita toisistaan. Jokin minussa rimpuilee, tuntuu vaikealta, vastenmieliseltä, käy mieltä vasten. Mikään näistä tunteista ei tunnu luotettavalta, ne heiluvat ja häilyvät ja välillä vievät minut uppeluksiin. Kun rauhoitun, onnistun tarkkailemaan tätä liikettä ulkopuolelta. Ulkopuolisen tarkkailijan asemaan tahtoisinkin, levollisen ja ymmärrystä hakevan.

Ehdoton tahdoton mieletön:

ei minun ole helppo tällaiseen liikkeeseen käydä kuin omaani.