Postia pappi Jaakobille

Hyvä pappi Jaakob,

Kirjoitan sinulle ensimmäistä kertaa. Sinä elit rakkaudesta ja armosta, se itketti minua ja siksi kirjoitan. Tahtoisin pyrkiä samaan, oppia elämään vähässä ja todella. En tahdo jäädä levottomuuteen. Tahdon ulos pyörteestä, palavasta talosta, virrassa eteenpäin.

Tällä suunnalla ihmiset ovat juuri alkaneet lukea uutta vuotta ja vuosikymmentä. Monet katsovat menneeseen ja lupaavat tulevalle muutosta. Itse elin syksyn raskaasti, intohimojani ja rakkauttani säännöstellen. Toivoin osakseni enemmän kuin ehkä osasin itsekään antaa.

Voisitko rukoilla, että tulevana vuonna rakastaisin ilman vaateita?

Minulle sanottiin, että olen lahjomaton. En tiedä, mitä se tarkoittaa. Joskus itsekunnioitukseni horjuu, kun alan uskoa, että antaisin mitä vain saadakseni hieman hellyyttä. Minua on myös neuvottu elämään enemmän nykyhetkessä, etsimään eläintä itsestäni. Eläin meissä ei osaa pelätä, se on läsnä ja kokee nykyhetken jollain tapaa menneestä ja tulevasta irrallaan. Mutta minä tuon erityisesti sosiaalisiin tilanteisiin molemmat mukanani; pelkään jääväni näkymättömäksi ja tulevani hylätyksi – ja tämän tahdon selittää – näin minun tarpeisiini ja toiveisiini on suhtauduttu, kun olin vielä pieni ja riippuvainen läheisistäni.

Oi pappi Jaakob, voisitko rukoilla, että tänä vuonna pelkäisin vähemmän?

Itken missä vain

Itken missä vain. Bussissa, työssä, Kallion kaduilla ja Töölössä, metromatkoilla, ruokakaupassa ja humalassa. Vain koulussa en itke, en terapiassa enkä ystävien nähden, en osaa tai uskalla, en selvin päin. Itku kirkastaa silmieni vihreän, se syvenee ja liukuu päin sinistä, iirikseni muuttuvat kyynelmerisammioiksi, jättävät uteliaan kissansilmänkellertävyytensä.

Minut on vedetty sinne, missä olin maailman yksinäisin tyttö, täysin yksin maailmassa. Silloin en saanut itkeä; kiltit tytöt ovat reippaita, pärjäävät aina, kulkevat rohkeina kohti tulevaa. Sellainen minä yritin olla, sitä minulta odotettiin. En voinut romahtaa, en sanoa, ettei minua saa jättää yksin.

Ei minulla vieläkään ole ketään, joka ottaisi kiinni, kun kaadun. Kun vaikeroin öisin hylätyn pennun itkua, ei ole ketään, joka minua lohduttaisi. Ei tällaiseen tehtävään voi ketään velvoittaa, ei edes sitä, joka tuntuu erityisen turvalliselta, sitä johon haluaisi voida nojata. On liian monta yötä siitä, kun olen viimeksi saanut nukkua pideltynä, sylissä, siinä lämmössä, joka vakuuttaa, että on turvallista levätä, etten ole yksin, en juuri sillä hetkellä, sen yön pimeydessä. En saisi syliä näin kovin kaivata; se on jotain, joka ei oikeastaan minulle kuulu, ei ole osani täällä.

Kompuroin, tuskin eteenpäin, mutta pysyäkseni liikkeessä. Ja itken, itken vain.

Etten saanut olla lapsi

Olen hirvittävän vihainen äidille siitä, että se hylkäsi minut, kun kaikki oli vaikeaa, vakavaa ja pelottavaa. Olin hädissäni ja turvaton. Olen vihainen kaikille aikuisille siitä, ettei kukaan nähnyt ahdinkoani tai puuttunut siihen. Että kukaan ei lohduttanut, rohkaissut tai tukenut. Että minut jätettiin yksin.

Olen vihainen siitä, että minut pakotettiin varhaiskypsän rooliin, pärjäämään omillani.

Etten saanut olla lapsi, vaikka olinkin.

**

Olen surullinen siitä, että olen yhä näin yksin.

Tahdon asettua tuulen syliin, sataa toiseen maahan.

Kysymysmerkillistä

Onko merkityksellistä vain se, mille on annettu merkitys? Voiko merkityksetön tarkoittaa paitsi yhdentekevää myös sellaista, mikä on vaiettu kuoliaaksi? Onko unohdetun merkitys vain siinä, miten tuota vaikenemista, tyhjyyttä on merkityksellistetty? Ehkä tiedostamaton on yhtä kuin kaikki se, mikä on liian ahdistavaa ajateltavaksi, liian suurta sanottavaksi. Kaikki se, mille ei ole voitu antaa merkityksiä mutta mikä on jättänyt elämään merkkejä yhtä kaikki.