Näin minä elän

Näin minä elän: itkulle ei ole muuta paikkaa kuin suihku. Sielläkin on huudettava sisäänpäin purtava huulta kunnes suussa maistuu rauta.

Näin minä tämän ja enemmän, ja elän, vaikka itkulle ei ole muuta paikkaa.

Vesi polttaa ihoon punaisia merkkejä. Ne ovat surua, ne ovat vihaa, ne ovat lohdutonta pelkoa. Huuto nousee iholle, luo suhdetta veteen, pyrkii väsymättä kosketuksiin ulkoisen kanssa.

Lapsenmielistä

Lapsi ei osaa havitella oikeuksiaan vaan omaksuu merkillisen vakavuuden, jos leikillinen mieli mielileikkeineen ei mahdu kodissa elettävään todellisuuteen. Lapsi on aina jotain liikaa ja samalla liian vähän, ei osaa muotoutua siihen muottiin, joka hänelle on varattu.

Paha olo pakenee muotoa ja muodoton ahdistus valuu kaikkialle kehoon. Se kulkeutuu ruumiin jokaiseen ääreen ja kiertää kaiken tiukaksi mytyksi, jossa ikävä pakottaa niin, että voisi oksentaa.

Ei sellaisella rakkaudella, joka ei tarjoa turvaa, ole mitään arvoa.

Kauheinta on jäädä vaille rakkautta.

Yhtäkkiä hirveä ikävä

Yhtäkkiä hirveä ikävä sinua, joka olet jo mennyt. Ensimmäistä kertaa mietin, josko kuitenkin olin sinuun rakastunut, vaikken silloin tunteitani niin lukenutkaan – en kai olisi tohtinut asiaa myöntää, jos se niin olisikin ollut. Luin kirjoituksiasi, itkin ja ajattelin, että minä olen vasta tulossa siihen, missä sinä olit jo kuusi vuotta sitten.

Kaipaan ajassa takaisin. Menisin takaisin kohtuun, menisin kesken. Jos syntyisin, ryhtyisin armottomaksi lapsisankariksi, joka pakottaisi rakkauden ympärilleen, nukkuisi vain turvassa ja oppisi luottamaan kanssaeläjiinsä. Minulla olisi lapsensydän, lapsenmieli lapsen ruumiissa. Kun kasvaisin aikuiseksi olisin vähemmän lohduton, enemmän toiveikas. Rakastaisin enkä pelkäisi.