Tunnelmoiva vieras, voimavieras

Suru on tunteistani kirkkain. Se on helpoin tunnistaa ja omakseen tunnustaa. Siihen on turvallista asettua, koska se ei tunnu vieraalta. Kuinka oppia muutkin tunteet, kuinka kokea ne omikseen, kuinka löytää surulle vähemmän hallitseva sija? Tunteeni ovat epämääräistä mutta voimallista liikettä minussa; jotain jonka suuntia ja voimaa minun on vaikea havaita, joka tuntuu irralliselta ja jonka rytmistä en saa kiinni.

Olen elänyt pitkään kuin horroksessa, liike on ollut vähäistä ja suuntautunut sisään. Sitten horros sulaa hetkessä ja äkkiä kaikki minussa on liikkeessä. Olen hämilläni näiden voimien edessä: minussako kaikki tämä ja mitä tämä kaikki on?

Joudun harhaan, kun en ymmärrä itseäni, en erota tunteita toisistaan. Jokin minussa rimpuilee, tuntuu vaikealta, vastenmieliseltä, käy mieltä vasten. Mikään näistä tunteista ei tunnu luotettavalta, ne heiluvat ja häilyvät ja välillä vievät minut uppeluksiin. Kun rauhoitun, onnistun tarkkailemaan tätä liikettä ulkopuolelta. Ulkopuolisen tarkkailijan asemaan tahtoisinkin, levollisen ja ymmärrystä hakevan.

Ehdoton tahdoton mieletön:

ei minun ole helppo tällaiseen liikkeeseen käydä kuin omaani.

L'histoire d'une étrangère

Kerron kuin jonkun toisen elämää, pysyn itse tarinasta irrallaan, enkä tiedä, onko tästä miksikään. En ehkä osaa paremmin, en uskalla. En tiedä, mitä pelkään, enkä oikein sitäkään, mihin pyrin, jos en hallitsemaan kaaosta. Joskus pelkään, että olen narsisti, joskus en välitä. On helppo uhrautua, paeta viimeiseen asti vastuuta, vaikka se on omani ja itse kannettava lopulta. En ole aina kosketuksissa tunteisiini, mutta yritän muistaa, että joskus olen. Etsin pintaa, johon tarttua.

Ole sinä lohdutus

Olen syytön, olenhan? Synnyin väärään aikaan, väärään paikkaan. Olin vääränlainen: liian herkkä, liian rikkoontuva, ihan mahdoton ja huomionkipeä. Ei minusta ollut parempaan. Olisin minäkin tarvinnut sylin, turvaa, rakkautta. Enemmän, aina vain enemmän. Jos olisin ollut kiltimpi, parempi, ymmärtäväisempi, vähemmän raukkaparka. Jos olisin antanut enemmän ja vaatinut vähemmän. Ehkä kuitenkin, jos sittenkin – kaikki minussa vie takaisin, vaikka polut ovat yhtä sokkeloa ja täynnä umpikujia.

Ei ole mitään raskaampaa kuin hellyys, jota ei voi selittää. Kuitenkin: näkisitpä minut, ottaisit syliin, rakastaisit hetken. Tehdään pesä itkulle, maailman kaikille kyynelille. Ole sinä Puhdas niin minä olen Kirkas. Ole sinä Lohdutus ja koko maailman Lohtu. Haluaisin niin olla lähellä tänä yönä, tuntea ihon lämmön vasten omaa ihoani. Si tu savais comme tu me manques. Ehkä on parempi, ettet tiedä. Lähtisin kuitenkin pian pois, karkaisin aamun valjetessa ja rikkoisin sinua.

Olen niin hukassa itseltäni. En tiedä, minne mennä. En tiedä, kuinka oppisin rakastamaan itseäni, kuinka antamaan itselleni anteeksi, kuinka päästämään toisia lähelle ahdistumatta.

Grey Room

Kissa on miehenkipeä, ollut jo viikkokausia. Minä taas olen kylmä kuin jäätelö pakkasella. Psykologi ehdotti masennuslääkkeitä nukkumista helpottamaan. En tiedä, olisiko niistä apua. Olen niin turta jo näinkin, etten haluaisi ottaa mitään, mikä turruttaisi enää entisestään.

Ranskanpoika lähetti humalaisia suudelmia tässä yhtenä yönä. Mietin, että vieläkö se ihan tosissaan minusta välittää – ja jos, niin pitäisikö minun tehdä asialle jotain. Kuka muu minua odottaisi yli neljä vuotta? Entä jos en enää koskaan kykene rakastamaan ketään?

Olen turhautunut itseeni. Turhautunut siihen, etten kykene irrottautumaan niistä lohduntuojista, turvapaikoista, tunnetulpista, jotka olen itse tuonut elämääni, mutta joita en enää tunnu kovinkaan hyvin hallitsevan. Olen niin typerä. Enhän todella halua satuttaa itseäni, vaikka haluankin, enhän?