Tunnelmoiva vieras, voimavieras

Suru on tunteistani kirkkain. Se on helpoin tunnistaa ja omakseen tunnustaa. Siihen on turvallista asettua, koska se ei tunnu vieraalta. Kuinka oppia muutkin tunteet, kuinka kokea ne omikseen, kuinka löytää surulle vähemmän hallitseva sija? Tunteeni ovat epämääräistä mutta voimallista liikettä minussa; jotain jonka suuntia ja voimaa minun on vaikea havaita, joka tuntuu irralliselta ja jonka rytmistä en saa kiinni.

Olen elänyt pitkään kuin horroksessa, liike on ollut vähäistä ja suuntautunut sisään. Sitten horros sulaa hetkessä ja äkkiä kaikki minussa on liikkeessä. Olen hämilläni näiden voimien edessä: minussako kaikki tämä ja mitä tämä kaikki on?

Joudun harhaan, kun en ymmärrä itseäni, en erota tunteita toisistaan. Jokin minussa rimpuilee, tuntuu vaikealta, vastenmieliseltä, käy mieltä vasten. Mikään näistä tunteista ei tunnu luotettavalta, ne heiluvat ja häilyvät ja välillä vievät minut uppeluksiin. Kun rauhoitun, onnistun tarkkailemaan tätä liikettä ulkopuolelta. Ulkopuolisen tarkkailijan asemaan tahtoisinkin, levollisen ja ymmärrystä hakevan.

Ehdoton tahdoton mieletön:

ei minun ole helppo tällaiseen liikkeeseen käydä kuin omaani.

Laps, pelko, mielettömyys

Lapsenmielisyys jäi kiusaamaan ja vihdoin oivalsin miksi: myöntämällä lapsenmieleni jään väistämättä osattomaksi aikuisten maailmasta, vaikka lasten maailmaankaan minulla ei ole enää pääsyä, mieli sinne mieleni tai ei. Pelkään jääväni lopullisesti ulkopuoliseksi, maailmojen välille leijumaan.

L'histoire d'une étrangère

Kerron kuin jonkun toisen elämää, pysyn itse tarinasta irrallaan, enkä tiedä, onko tästä miksikään. En ehkä osaa paremmin, en uskalla. En tiedä, mitä pelkään, enkä oikein sitäkään, mihin pyrin, jos en hallitsemaan kaaosta. Joskus pelkään, että olen narsisti, joskus en välitä. On helppo uhrautua, paeta viimeiseen asti vastuuta, vaikka se on omani ja itse kannettava lopulta. En ole aina kosketuksissa tunteisiini, mutta yritän muistaa, että joskus olen. Etsin pintaa, johon tarttua.