Uneton koditon

Kahvi maistuu liiaksi tupakalle, kuvien kielestä ei ole mihinkään. Tämä ei ole minun kotini, vaan äitini
– onko tosiaan äitini? –
ja minä vain vieraana, varpaillani,
– olenko tosiaan minä? –

tuhannen toivetta ilmassa, unet taas vähenemään päin.

Enjoy the Silence

Valkeat yöt ovat jo vähenemään päin. Aika valuu ohitseni, ja minä annan sen mennä. Tarraudun öihin – lämpimiin, yksinäisiin, alastomiin, unettomiin, synkeisiin ja unelmoiviin. Yöt ovat ajasta irrallaan; olen lähtenyt jo edellisestä päivästä vaan en saapunut vielä seuraavaan. Jos uskallan lakata miettimästä seuraavaa päivää, tulevaa väsymystä ja tukkoisia ajatuksia, yö tuntuu vapauttavalta. Se on minun, vaikka se olisikin rauhaton, turvaton ja pelottava.

Aamut ovat ikäviä. Unet vetävät puoleensa toiseen maailmaan ja alkava päivä ahdistaa usein siinä määrin, että unien kutsuun ei ole vaikea myöntyä. Opiskeluni ovat siis edelleen laiminlyötyinä ja ainoa aikaansaannokseni on ollut se, että olen työpäivinäni raahautunut työpaikalle. Olen maksanut laskut myöhässä, terapeutinetsintäni on edennyt kankeasti enkä ole saanut pakotettua itseäni lääkärin vastaanotolle. En saa aikaan, en niin millään.

Mistään ei tule mitään, ei niin mitään, ei sitten millään.

Grey Room

Kissa on miehenkipeä, ollut jo viikkokausia. Minä taas olen kylmä kuin jäätelö pakkasella. Psykologi ehdotti masennuslääkkeitä nukkumista helpottamaan. En tiedä, olisiko niistä apua. Olen niin turta jo näinkin, etten haluaisi ottaa mitään, mikä turruttaisi enää entisestään.

Ranskanpoika lähetti humalaisia suudelmia tässä yhtenä yönä. Mietin, että vieläkö se ihan tosissaan minusta välittää – ja jos, niin pitäisikö minun tehdä asialle jotain. Kuka muu minua odottaisi yli neljä vuotta? Entä jos en enää koskaan kykene rakastamaan ketään?

Olen turhautunut itseeni. Turhautunut siihen, etten kykene irrottautumaan niistä lohduntuojista, turvapaikoista, tunnetulpista, jotka olen itse tuonut elämääni, mutta joita en enää tunnu kovinkaan hyvin hallitsevan. Olen niin typerä. Enhän todella halua satuttaa itseäni, vaikka haluankin, enhän?

Cripple and the Starfish

Kuinka väsynyt olenkaan kiertämään näitä samoja kehiä. En uskonut palaavani tänne, yksinäisten, rikkonaisten lastensydänten joukkoon. Luulin jo löytäneeni kadonneiden unien lähteelle.

Olen niin kovin avoinna, haavoilla, vailla.

Please hurt me, I'll grow back like a Starfish