Olen käynyt terapiassa kohta vuoden. Olen edistynyt vain vähän, jos ollenkaan. Terapeutti moittii minua toisinaan, moitteiksi ne koen, ne sanat umpinaisuudesta ja piiloutumisesta. En taida osata paremminkaan, en vaikka pinnistän saadakseni kiinni niistä langanpätkistä, joita terapeutti kehottaa seuraamaan.
"Eikö olekin niin, että kaikki muutos on hidasta, että mielessä tapahtuu siirtymiä vain vähitellen, että kaikki on merkityksellistettävä uudestaan, ihan hiljalleen, että on luovuttava anteeksiannosta ja syyllisyydestä, että on vastuutettava sisäiset vanhempansa tosielämän vanhempien sijaan, että vain sillä tavalla voi päästä sovintoon, voittaa sisältä nousevat tuhoavat voimat, jotka uhkaavat arkea ja elämän sujumista, virrassa kulkemista, nykyhetkeä, läsnäoloa, elämän merkityksellisyyttä. Eikö juuri näin ole?" Näin terapeutti vastaa, ei sanasta sanaan juuri näin, mutta näitä toistellen, retorisia kysymyksiä. Eikö olekin niin, minulta kysytään, kun olen turhautunut toistelemaan aina vain samoja sanoja. Sitä kuinka on totta, että minä koen usein, ettei minusta välitetä. Kuinka on totta, että itsearvostukseni ei useinkaan ole kohdillaan, vaan sitä kantavat vain suoritukset, onnistumiset ja epäonnistumiset. On niin moneen kertaan jo todettu, kuinka asiaintilat ovat, se on jo selvää, mutta mitä sitten?
Unissani minä kuolen, eikä silloinkaan kukaan osaa, pysty tai halua minua auttaa. Enkä itsekään voi itseäni korjata. Unissa kuolema ahdistaa ja pelottaa, en tahdo, että kaikki päättyy niin äkkiä, ennen kuin ehdin todella elääkään. "Viekää minut edes sairaalaan, kai jotain on oltava tehtävissä!" huudan läheisilleni. En minä tahdo kuolla, en vielä. Ja kuitenkin kuolen, eikä kuoleman jälkeen ole mitään, paitsi elämä, valveessa.
