Itken missä vain


Itken missä vain. Bussissa, työssä, Kallion kaduilla ja Töölössä, metromatkoilla, ruokakaupassa ja humalassa. Vain koulussa en itke, en terapiassa enkä ystävien nähden, en osaa tai uskalla, en selvin päin. Itku kirkastaa silmieni vihreän, se syvenee ja liukuu päin sinistä, iirikseni muuttuvat kyynelmerisammioiksi, jättävät uteliaan kissansilmänkellertävyytensä.

Minut on vedetty sinne, missä olin maailman yksinäisin tyttö, täysin yksin maailmassa. Silloin en saanut itkeä; kiltit tytöt ovat reippaita, pärjäävät aina, kulkevat rohkeina kohti tulevaa. Sellainen minä yritin olla, sitä minulta odotettiin. En voinut romahtaa, en sanoa, ettei minua saa jättää yksin.

Ei minulla vieläkään ole ketään, joka ottaisi kiinni, kun kaadun. Kun vaikeroin öisin hylätyn pennun itkua, ei ole ketään, joka minua lohduttaisi. Ei tällaiseen tehtävään voi ketään velvoittaa, ei edes sitä, joka tuntuu erityisen turvalliselta, sitä johon haluaisi voida nojata. On liian monta yötä siitä, kun olen viimeksi saanut nukkua pideltynä, sylissä, siinä lämmössä, joka vakuuttaa, että on turvallista levätä, etten ole yksin, en juuri sillä hetkellä, sen yön pimeydessä. En saisi syliä näin kovin kaivata; se on jotain, joka ei oikeastaan minulle kuulu, ei ole osani täällä.

Kompuroin, tuskin eteenpäin, mutta pysyäkseni liikkeessä. Ja itken, itken vain.

5 kommentti(a):

M-kulkija kirjoitti...

Voimia sulle. Joskus päivä saattaa paistaa vähän ylempää.

Ihaa, Ihaa kirjoitti...

Kiitos. Siitä minäkin tahdon pitää kiinni. Kaikki muuttuu vähitellen, sen ymmärrän koko ajan paremmin.

Tuomo "Squirrel" Hämäläinen kirjoitti...

Tietenkin, koska olen mies, ja tätä kautta oletusarvoisesti tunteeton ääliö, sanomisellani ei välttämättä ole "niin paljon väliä".

Minusa maailmassa on ongelmia ja olotiloja. Ongelmat joihin ei ole ratkaisua eivät ole ongelmia vaan olotiloja. Ongelmissa auttaa asioihin tekeminen. Olotilat.

Ne taas on sitä että joko niiden kanssa elää tai niiden vuoksi kuolee. Ja se päivä ei juurikaan paista, jos ei sitä pistä paistamaan.

Ensin lopetin nauramasta. Sitten tuntui paskalta. Sitten opin nauramaan pakkomielteisesti ja vain lopetin itkemästä. Vuosia tuntui paskalta. Siis vaikka oli ihan asiat OK, ja iloinen ja huvitteleva veikko. Se perustunne taustalla oli huono. Kyllä se ohi menee.

Nopeasti voi kyllä saada joitain pahoja vaiheita pois. Mutta mitään ihmeitä ja taivaalta astuvia sateenkaaria piereskeleviä yksisarvisia joilla ratsastaa Oprah säihkyvässä haarniskassa yhdessä Dr. Philin kanssa, ei tapahdu. "This is going to be the changing day in your life" -vain jos haluat naapureille uutta tuijotettavaa.

Ja eijulkinen terapia. Mitäpä siellä itkemään. Tyyppi on sitä varten että antaa napit. Kun itse kävin, pakonomaisen itsetuhoajattelun kanssa. (Se sai jälkikäteen katsoen jopa koomisia piirteitä. Kun sitä rakentaa vihkosia joissa on mekaanisia tapoja tappaa itsensä, ja siinä on luokituksia kuten "itsemurha siten että saat jonkun toisen aktivoimaan sen" tai "itsemurhan teko esineillä jotka on tarkoituksellisesti tehty erityisen turvallisiksi", ja tämän rakentaminen vie valveen... En minä kai missään vaiheessa uskonut että hengen saa otettua useaan kertaan!)

Iines kirjoitti...

Pidän kielestäsi, sillä lauseesi ovat kuin runon säkeitä: Itku kirkastaa silmieni vihreän.

Toivoisin kuitenkin, ettei sinun tarvitsisi itkeä. Ja sitäkin toivon, että tulee päivä tai hetki, jolloin hymy kuplii silmiesi vihreästä.

Ihaa, Ihaa kirjoitti...

Tuomo,

Minulle miesten sanomisilla ei ole mitenkään vähemmän merkitystä, ja minusta on kiinnostavaa kuulla, kuinka sinä olet selvinnyt vaikeista elämänvaiheista.

Itse tahdon silti uskoa yhä terapiaan. Tahdon uskoa, että voin lakata toistamasta kurjia kokemuksiani ja löytää sovinnon suhteessa toisiin ihmisiin.

Uskon myös jossain määrin Dr. Philiin ja "This is going to be the changing day in your life" -ajatukseen. Joskus ihmiset voivat hetkessä tiedostaa, oivaltaa, ymmärtää jonkin siinä määrin keskeisen seikan kärsimyksestään, että muutoksen alku on juuri tuossa oivalluksessa.

Iines,

Kiitos kauniista kommentistasi. Kirjoittaminen on minulle tärkeää ja tuntuu hyvältä kuulla, että joku on osannut kielenkäyttöäni arvostaa. Se on rohkaisevaa, kun oma itseluottamus ei aina oikein riitä siihen, että uskaltaisi koettaa kirjoittaa, vaikka mieli kuinka tekisi.