Erään haihattelun loppu

Kaikki intohimo ja rakkaus minussa on käpertynyt pieneksi punaiseksi auringoksi maksan yläpuolelle. Polttava pallo iskee vihaisia säteitä ympärilleen. Rinta sydänmurskaa täynnä.

Luovutin, mutten ole kummoinenkaan luopuja.

Mahanpohjaiskipristyksiä

Metrossa vastapäin minua istuutuvat suomenruotsalaiset isä ja poika. Poika on ehkä kymmenen vanha, istuu hiljaa, ajatuksissaan ja venyttelee kieltään. Suusta ulos työnnetty kieli muistuttaa eläimen kieltä, on väärässä paikassa luontevasti; ei kieltä saa pidellä ihmisten silmillä, näin meidät on kasvatettu, tällaiset konventiot vallitsevat, kieli pidetään suussa, lasten tulee olla uteliaita ulos-, ei sisäänpäin. Isä on silmälasipäinen, isokokoinen, pipo päässä. Ulkoiluvaatteet molemmilla. Isä kaivaa esiin muistikirjan, paksun A5-kokoisen kirjavin kansin, ollaan jo yli puolenvälin. Hän nostaa vasemman jalkansa oikean yli, niin että nilkka jää lepäämään polven päälle. Tälle jalkapöydälle hän laskee muistivihon ja alkaa kirjoittaa. Oikealla kädellä, huolettomalla käsialalla, nopeasti. Vasen käsi pitää kiinni muistikirjasta ja puristaa varakynää. Kynät ovat eripariset, samalla tavalla sattumanvaraiset kuin kirjoitustyyli huoleton. Huolettomuuden ja keskittyneisyyden kombinaatiossa on jotain jännittävää ja ristiriitaista (olen kirjoittaa: "alkukantaista"). Isä ja poika eivät muistuta toisiaan lainkaan, lienevätkö edes isä ja poika vai aikuinen ja lapsi vain, jakavat ainoastaan saman keskittyneisyyden, jolle ympäröivä maailma on näkymätön.

Että voi salaa tarkkailla ihmisiä, jotka ovat kääntäneet katseensa tällä tavoin sisäänpäin, jotka ponnistellen tai ponnistelematta jättävät ulkoisen huomiotta, siinä on jotain mahanpohjassa kipristävää, sähköimpulsiivista.

Ohikulkeissa (sulkeissa)

(– eli päivän terapiatunteita)

Olen musta aukko, imen toisista elämänvoiman ja jätän tilalle tyhjyyden. Kaikkialla olen väärä, olen aina ollut. Minulla ei ole mitään annettavaa, olen tyhjyys. En voi vastata odotuksiin, en näihin enkä toisiinkaan.

Älä sinä minulle sano, etten anna. Tämä tie on raivaamaton, ei tästä voi oikaista.

Ei täällä ole mitään nähtävää, mene pois.

Näe minut, vaikka sumenisin itseltäni.

Älä lähde.

Odota kunnes uskallan,

rohkaise.

Mene jo!

En taida rakkautta, en taloutta, en terapiaa, en koulua.

Olen naisen muotoon kireäksi pingotettu lihamötkäle, joka ei taivu, ei jousta, ei anna periksi eikä sulje sisäänsä, ei pysy vasten vaan irtoaa, putoaa, katoaa ja karkottaa.

Pieni kuin herne prinsessan patjain alla.

Surusta puhuminen

Olen käynyt terapiassa kohta vuoden. Olen edistynyt vain vähän, jos ollenkaan. Terapeutti moittii minua toisinaan, moitteiksi ne koen, ne sanat umpinaisuudesta ja piiloutumisesta. En taida osata paremminkaan, en vaikka pinnistän saadakseni kiinni niistä langanpätkistä, joita terapeutti kehottaa seuraamaan. 

"Eikö olekin niin, että kaikki muutos on hidasta, että mielessä tapahtuu siirtymiä vain vähitellen, että kaikki on merkityksellistettävä uudestaan, ihan hiljalleen, että on luovuttava anteeksiannosta ja syyllisyydestä, että on vastuutettava sisäiset vanhempansa tosielämän vanhempien sijaan, että vain sillä tavalla voi päästä sovintoon, voittaa sisältä nousevat tuhoavat voimat, jotka uhkaavat arkea ja elämän sujumista, virrassa kulkemista, nykyhetkeä, läsnäoloa, elämän merkityksellisyyttä. Eikö juuri näin ole?" Näin terapeutti vastaa, ei sanasta sanaan juuri näin, mutta näitä toistellen, retorisia kysymyksiä. Eikö olekin niin, minulta kysytään, kun olen turhautunut toistelemaan aina vain samoja sanoja. Sitä kuinka on totta, että minä koen usein, ettei minusta välitetä. Kuinka on totta, että itsearvostukseni ei useinkaan ole kohdillaan, vaan sitä kantavat vain suoritukset, onnistumiset ja epäonnistumiset. On niin moneen kertaan jo todettu, kuinka asiaintilat ovat, se on jo selvää, mutta mitä sitten?

Unissani minä kuolen, eikä silloinkaan kukaan osaa, pysty tai halua minua auttaa. Enkä itsekään voi itseäni korjata. Unissa kuolema ahdistaa ja pelottaa, en tahdo, että kaikki päättyy niin äkkiä, ennen kuin ehdin todella elääkään. "Viekää minut edes sairaalaan, kai jotain on oltava tehtävissä!" huudan läheisilleni. En minä tahdo kuolla, en vielä. Ja kuitenkin kuolen, eikä kuoleman jälkeen ole mitään, paitsi elämä, valveessa.

Mannapaloja uudelle vuodelle

Matt. 6:33

Äläkä anna meidän joutua kiusaukseen, vaan päästä meidät pahasta.

Matt. 16:25

Sillä se, joka tahtoo pelastaa elämänsä, kadottaa sen, mutta joka elämänsä minun tähteni kadottaa, on sen löytävä.

Gal. 5:1

Vapauteen Kristus meidät vapautti. Pysykää siis lujina älkääkä alistuko uudelleen orjuuden ikeeseen.

Jes. 30:21

Aina kun olet eksymässä tieltä, milloin oikeaan, milloin vasempaan, sinä omin korvin kuulet takaasi ohjeen: – Tässä on tie, kulkekaa sitä.

2. Sam. 14:14

Meidät korjaa kuolema, me olemme kuin maahan valunut vesi, jota ei voi koota takaisin. Jumala ei kuitenkaan vaadi ihmisen henkeä, eikä hän soisi, että karkotettu jää pysyvästi hänen kansastaan eroon.

1. Tess. 5:17

Rukoilkaa lakkaamatta.

Postia pappi Jaakobille

Hyvä pappi Jaakob,

Kirjoitan sinulle ensimmäistä kertaa. Sinä elit rakkaudesta ja armosta, se itketti minua ja siksi kirjoitan. Tahtoisin pyrkiä samaan, oppia elämään vähässä ja todella. En tahdo jäädä levottomuuteen. Tahdon ulos pyörteestä, palavasta talosta, virrassa eteenpäin.

Tällä suunnalla ihmiset ovat juuri alkaneet lukea uutta vuotta ja vuosikymmentä. Monet katsovat menneeseen ja lupaavat tulevalle muutosta. Itse elin syksyn raskaasti, intohimojani ja rakkauttani säännöstellen. Toivoin osakseni enemmän kuin ehkä osasin itsekään antaa.

Voisitko rukoilla, että tulevana vuonna rakastaisin ilman vaateita?

Minulle sanottiin, että olen lahjomaton. En tiedä, mitä se tarkoittaa. Joskus itsekunnioitukseni horjuu, kun alan uskoa, että antaisin mitä vain saadakseni hieman hellyyttä. Minua on myös neuvottu elämään enemmän nykyhetkessä, etsimään eläintä itsestäni. Eläin meissä ei osaa pelätä, se on läsnä ja kokee nykyhetken jollain tapaa menneestä ja tulevasta irrallaan. Mutta minä tuon erityisesti sosiaalisiin tilanteisiin molemmat mukanani; pelkään jääväni näkymättömäksi ja tulevani hylätyksi – ja tämän tahdon selittää – näin minun tarpeisiini ja toiveisiini on suhtauduttu, kun olin vielä pieni ja riippuvainen läheisistäni.

Oi pappi Jaakob, voisitko rukoilla, että tänä vuonna pelkäisin vähemmän?

Itken missä vain

Itken missä vain. Bussissa, työssä, Kallion kaduilla ja Töölössä, metromatkoilla, ruokakaupassa ja humalassa. Vain koulussa en itke, en terapiassa enkä ystävien nähden, en osaa tai uskalla, en selvin päin. Itku kirkastaa silmieni vihreän, se syvenee ja liukuu päin sinistä, iirikseni muuttuvat kyynelmerisammioiksi, jättävät uteliaan kissansilmänkellertävyytensä.

Minut on vedetty sinne, missä olin maailman yksinäisin tyttö, täysin yksin maailmassa. Silloin en saanut itkeä; kiltit tytöt ovat reippaita, pärjäävät aina, kulkevat rohkeina kohti tulevaa. Sellainen minä yritin olla, sitä minulta odotettiin. En voinut romahtaa, en sanoa, ettei minua saa jättää yksin.

Ei minulla vieläkään ole ketään, joka ottaisi kiinni, kun kaadun. Kun vaikeroin öisin hylätyn pennun itkua, ei ole ketään, joka minua lohduttaisi. Ei tällaiseen tehtävään voi ketään velvoittaa, ei edes sitä, joka tuntuu erityisen turvalliselta, sitä johon haluaisi voida nojata. On liian monta yötä siitä, kun olen viimeksi saanut nukkua pideltynä, sylissä, siinä lämmössä, joka vakuuttaa, että on turvallista levätä, etten ole yksin, en juuri sillä hetkellä, sen yön pimeydessä. En saisi syliä näin kovin kaivata; se on jotain, joka ei oikeastaan minulle kuulu, ei ole osani täällä.

Kompuroin, tuskin eteenpäin, mutta pysyäkseni liikkeessä. Ja itken, itken vain.

Jäädä jälkiin

Tahdon piirtää toisiin karttoja reiteistä, joilla kuljen. Tahdon merkittää toisia – ja itsenikin – mutta myös toisia. Minuun on jäänyt merkkejä niin monista, jälkiä iholleni, mieleeni, kieleeni. Perille ketään ei voi johdattaa, ei edes kuvailla mitään määränpäätä, voi vain kuljettaa mukanaan maisemakierroksella, tarjota näköalapaikkoja, osoittaa jonkin kohdan jossa viivähtää.

Tajuan olevani onnekas siinä, ettei minusta ole opasta koskaan toivottukaan. Mutta jälkiä tahtoisin jättää; tulla sillä tavalla todeksi ja tärkeäksi, että askeleideni painosta olisi tuulelle vastusta.

Kunnianhimoni on vähäistä, en hamua historiankirjoihin. Tahdon vain osalliseksi jaetusta ihmisyydestä, tahdon jakaa itsestänikin, en halua elää orpona, katveessa, vailla yhteyttä. Haluan elää paitsi tässä myös merkkeinä toisissa, vain näin voin käsittää elämälleni jonkin merkityksen.

Etten saanut olla lapsi

Olen hirvittävän vihainen äidille siitä, että se hylkäsi minut, kun kaikki oli vaikeaa, vakavaa ja pelottavaa. Olin hädissäni ja turvaton. Olen vihainen kaikille aikuisille siitä, ettei kukaan nähnyt ahdinkoani tai puuttunut siihen. Että kukaan ei lohduttanut, rohkaissut tai tukenut. Että minut jätettiin yksin.

Olen vihainen siitä, että minut pakotettiin varhaiskypsän rooliin, pärjäämään omillani.

Etten saanut olla lapsi, vaikka olinkin.

**

Olen surullinen siitä, että olen yhä näin yksin.

Tahdon asettua tuulen syliin, sataa toiseen maahan.

Aikainen aamu, syyssyy

Aamulla herään syksyyn. En herää kuin kesällä, pehmeästi, valveeseen vähitellen sopeutuen, vaan tulen riuhdotuksi unimaailmasta äkillisesti, väkisin, niin että maailmojen välille syntyy repeämä, ne eivät kuroudu yhteen, löydä koskaan toisiaan. Sellaiselta tuntuu, kun kello soi ja on herättävä ja ulkona on satanut vettä – ei, sataa edelleen – ja on mentävä, kiirehdittävä, nyt on aika ryhtyä taas kulkemaan siihen vieraaseen, viereiseen osaan kaupunkia, lähelle kirjastoa. Elämisen ohella on mietittävä elämää, puhuttava siitä ymmärrettävä.

Olen vihdoin löytänyt oman asuinpaikan, pienen kotipesän keltaisesta talosta. Porraskäytävä on täynnä ovia, paljon pieniä asuntoja, joissa asuu hassunnimisiä ihmisiä. Oman oveni nimikyltistä tarvitsee muuttaa vain kaksi kirjainta, se naurattaa vaikkei niin kovin kummallista lienekään. Asuntoa on sisustanut mies, joka on valinnut pienen huoneen valaisimeksi massiivisen, tumman tuulettimen kohdelampuilla ja keittokomeroon mintunvihreiden kaakelien kanssa riitelevät kaapinovet. Voimakasta tupakanhajua yritän lientää etikalla ja ilmanraikastimilla, jotka levittävät sitrusta jäljittelevää tuoksua. Kohta muutan ja tuon mukanani omat tuoksuni, kynttilät ja suitsukkeet ja kissan. Kissa ei olekaan koskaan asunut niin kaupungissa – kunpa sisäpihalla vierailisi lintuja! Kissa on aistinut muutoksen, vaikkei varmaankaan ymmärrä, mistä siinä on kyse. Se haistelee pakaaseja, hyppii tyhjiin laatikoihin sisään ja koettaa tonkia täydempiä.

Nostelen laatikoista esineitä, astioita, kirjoja, vaatteita, kirjeitä ja muistivihkoja ja koetan päästää joistakin irti, luopua. Se on vaikeaa, haikeaa. Löydän vihkon, johon olen joskus vuosia sitten kirjoittanut ylös saamiani viestejä. Unohdun lukemaan sen sisältöä: tuollaistako elämä oli silloin? Minua on joskus ikävöity, kuinka hämmentävää. Olenko minä tosiaan sama tyttö kuin tuo, jolle näitä on kirjoitettu? Puhun ystävälle siitä, kuinka mennyt tuntuu joskus jonkun toisen tarinalta ja hän huomauttaa, ettei se kuitenkaan sitä ole. Yritän muistaa tarkemmin – muistaa, kuinka tunsin – löytää jatkuvuuden.

On syksy, on muutto ja muutoksia. Yritän suhtautua uuteen avoimesti, ahdistumatta, ja moneen suuntaan olenkin enemmän toiveikas kuin pelokas. Voi olla, että joistakin, joistakuista olen ollut liiankin innostunut, varovaisen ojentautumisen sijaan pyrkinyt työntymään ahnaasti sinne, missä suhteeni ollaan vielä hieman varuillaan.