Itken missä vain
Jäädä jälkiin
Tahdon piirtää toisiin karttoja reiteistä, joilla kuljen. Tahdon merkittää toisia – ja itsenikin – mutta myös toisia. Minuun on jäänyt merkkejä niin monista, jälkiä iholleni, mieleeni, kieleeni. Perille ketään ei voi johdattaa, ei edes kuvailla mitään määränpäätä, voi vain kuljettaa mukanaan maisemakierroksella, tarjota näköalapaikkoja, osoittaa jonkin kohdan jossa viivähtää.
Tajuan olevani onnekas siinä, ettei minusta ole opasta koskaan toivottukaan. Mutta jälkiä tahtoisin jättää; tulla sillä tavalla todeksi ja tärkeäksi, että askeleideni painosta olisi tuulelle vastusta.
Kunnianhimoni on vähäistä, en hamua historiankirjoihin. Tahdon vain osalliseksi jaetusta ihmisyydestä, tahdon jakaa itsestänikin, en halua elää orpona, katveessa, vailla yhteyttä. Haluan elää paitsi tässä myös merkkeinä toisissa, vain näin voin käsittää elämälleni jonkin merkityksen.
Etten saanut olla lapsi
Aikainen aamu, syyssyy
Muistokirjoitus fiktiolennolle
Veloena haastoi minut kirjoittamaan muistokirjoituksen itselleni. Olin karata kirjoituksessani melko fiktiivisen olennon kuvailuun, mutta palasinkin sitten varsin lähelle itseäni, mikä toki vastaa meemin tehtävänantoakin paremmin. Veloena kirjoitti omassa muistokirjoituksessaan paheistaan hyveinä, en enää muista, oliko tämä myös koko idean alkuperäinen sisältö, mutta omaan muistokirjoitukseeni se ei kuitenkaan enää päätynyt.
---
Tämä on fiktio muistiolennosta.
On kyse siitä, että
metrojunan etuvalojen houkutus kävi hetkellisesti vastustamattomaksi.
On kyse siitä, että
hieman onneton mieli askartelee kuolemafantasioiden parissa, mutta raidekulkuneuvonalleheittäytymisimpulssi sitoutuu onneen.
On kyse siitä, että
kaikki jää aina kesken.
On kyse myös siitä, että
kuolema pysäyttää.
Näin minä elän
Näin minä tämän ja enemmän, ja elän, vaikka itkulle ei ole muuta paikkaa.
Vesi polttaa ihoon punaisia merkkejä. Ne ovat surua, ne ovat vihaa, ne ovat lohdutonta pelkoa. Huuto nousee iholle, luo suhdetta veteen, pyrkii väsymättä kosketuksiin ulkoisen kanssa.
Tunnelmoiva vieras, voimavieras
Olen elänyt pitkään kuin horroksessa, liike on ollut vähäistä ja suuntautunut sisään. Sitten horros sulaa hetkessä ja äkkiä kaikki minussa on liikkeessä. Olen hämilläni näiden voimien edessä: minussako kaikki tämä ja mitä tämä kaikki on?
Joudun harhaan, kun en ymmärrä itseäni, en erota tunteita toisistaan. Jokin minussa rimpuilee, tuntuu vaikealta, vastenmieliseltä, käy mieltä vasten. Mikään näistä tunteista ei tunnu luotettavalta, ne heiluvat ja häilyvät ja välillä vievät minut uppeluksiin. Kun rauhoitun, onnistun tarkkailemaan tätä liikettä ulkopuolelta. Ulkopuolisen tarkkailijan asemaan tahtoisinkin, levollisen ja ymmärrystä hakevan.
Ehdoton tahdoton mieletön:
ei minun ole helppo tällaiseen liikkeeseen käydä kuin omaani.