Itken missä vain

Itken missä vain. Bussissa, työssä, Kallion kaduilla ja Töölössä, metromatkoilla, ruokakaupassa ja humalassa. Vain koulussa en itke, en terapiassa enkä ystävien nähden, en osaa tai uskalla, en selvin päin. Itku kirkastaa silmieni vihreän, se syvenee ja liukuu päin sinistä, iirikseni muuttuvat kyynelmerisammioiksi, jättävät uteliaan kissansilmänkellertävyytensä.

Minut on vedetty sinne, missä olin maailman yksinäisin tyttö, täysin yksin maailmassa. Silloin en saanut itkeä; kiltit tytöt ovat reippaita, pärjäävät aina, kulkevat rohkeina kohti tulevaa. Sellainen minä yritin olla, sitä minulta odotettiin. En voinut romahtaa, en sanoa, ettei minua saa jättää yksin.

Ei minulla vieläkään ole ketään, joka ottaisi kiinni, kun kaadun. Kun vaikeroin öisin hylätyn pennun itkua, ei ole ketään, joka minua lohduttaisi. Ei tällaiseen tehtävään voi ketään velvoittaa, ei edes sitä, joka tuntuu erityisen turvalliselta, sitä johon haluaisi voida nojata. On liian monta yötä siitä, kun olen viimeksi saanut nukkua pideltynä, sylissä, siinä lämmössä, joka vakuuttaa, että on turvallista levätä, etten ole yksin, en juuri sillä hetkellä, sen yön pimeydessä. En saisi syliä näin kovin kaivata; se on jotain, joka ei oikeastaan minulle kuulu, ei ole osani täällä.

Kompuroin, tuskin eteenpäin, mutta pysyäkseni liikkeessä. Ja itken, itken vain.

Jäädä jälkiin

Tahdon piirtää toisiin karttoja reiteistä, joilla kuljen. Tahdon merkittää toisia – ja itsenikin – mutta myös toisia. Minuun on jäänyt merkkejä niin monista, jälkiä iholleni, mieleeni, kieleeni. Perille ketään ei voi johdattaa, ei edes kuvailla mitään määränpäätä, voi vain kuljettaa mukanaan maisemakierroksella, tarjota näköalapaikkoja, osoittaa jonkin kohdan jossa viivähtää.

Tajuan olevani onnekas siinä, ettei minusta ole opasta koskaan toivottukaan. Mutta jälkiä tahtoisin jättää; tulla sillä tavalla todeksi ja tärkeäksi, että askeleideni painosta olisi tuulelle vastusta.

Kunnianhimoni on vähäistä, en hamua historiankirjoihin. Tahdon vain osalliseksi jaetusta ihmisyydestä, tahdon jakaa itsestänikin, en halua elää orpona, katveessa, vailla yhteyttä. Haluan elää paitsi tässä myös merkkeinä toisissa, vain näin voin käsittää elämälleni jonkin merkityksen.

Etten saanut olla lapsi

Olen hirvittävän vihainen äidille siitä, että se hylkäsi minut, kun kaikki oli vaikeaa, vakavaa ja pelottavaa. Olin hädissäni ja turvaton. Olen vihainen kaikille aikuisille siitä, ettei kukaan nähnyt ahdinkoani tai puuttunut siihen. Että kukaan ei lohduttanut, rohkaissut tai tukenut. Että minut jätettiin yksin.

Olen vihainen siitä, että minut pakotettiin varhaiskypsän rooliin, pärjäämään omillani.

Etten saanut olla lapsi, vaikka olinkin.

**

Olen surullinen siitä, että olen yhä näin yksin.

Tahdon asettua tuulen syliin, sataa toiseen maahan.

Aikainen aamu, syyssyy

Aamulla herään syksyyn. En herää kuin kesällä, pehmeästi, valveeseen vähitellen sopeutuen, vaan tulen riuhdotuksi unimaailmasta äkillisesti, väkisin, niin että maailmojen välille syntyy repeämä, ne eivät kuroudu yhteen, löydä koskaan toisiaan. Sellaiselta tuntuu, kun kello soi ja on herättävä ja ulkona on satanut vettä – ei, sataa edelleen – ja on mentävä, kiirehdittävä, nyt on aika ryhtyä taas kulkemaan siihen vieraaseen, viereiseen osaan kaupunkia, lähelle kirjastoa. Elämisen ohella on mietittävä elämää, puhuttava siitä ymmärrettävä.

Olen vihdoin löytänyt oman asuinpaikan, pienen kotipesän keltaisesta talosta. Porraskäytävä on täynnä ovia, paljon pieniä asuntoja, joissa asuu hassunnimisiä ihmisiä. Oman oveni nimikyltistä tarvitsee muuttaa vain kaksi kirjainta, se naurattaa vaikkei niin kovin kummallista lienekään. Asuntoa on sisustanut mies, joka on valinnut pienen huoneen valaisimeksi massiivisen, tumman tuulettimen kohdelampuilla ja keittokomeroon mintunvihreiden kaakelien kanssa riitelevät kaapinovet. Voimakasta tupakanhajua yritän lientää etikalla ja ilmanraikastimilla, jotka levittävät sitrusta jäljittelevää tuoksua. Kohta muutan ja tuon mukanani omat tuoksuni, kynttilät ja suitsukkeet ja kissan. Kissa ei olekaan koskaan asunut niin kaupungissa – kunpa sisäpihalla vierailisi lintuja! Kissa on aistinut muutoksen, vaikkei varmaankaan ymmärrä, mistä siinä on kyse. Se haistelee pakaaseja, hyppii tyhjiin laatikoihin sisään ja koettaa tonkia täydempiä.

Nostelen laatikoista esineitä, astioita, kirjoja, vaatteita, kirjeitä ja muistivihkoja ja koetan päästää joistakin irti, luopua. Se on vaikeaa, haikeaa. Löydän vihkon, johon olen joskus vuosia sitten kirjoittanut ylös saamiani viestejä. Unohdun lukemaan sen sisältöä: tuollaistako elämä oli silloin? Minua on joskus ikävöity, kuinka hämmentävää. Olenko minä tosiaan sama tyttö kuin tuo, jolle näitä on kirjoitettu? Puhun ystävälle siitä, kuinka mennyt tuntuu joskus jonkun toisen tarinalta ja hän huomauttaa, ettei se kuitenkaan sitä ole. Yritän muistaa tarkemmin – muistaa, kuinka tunsin – löytää jatkuvuuden.

On syksy, on muutto ja muutoksia. Yritän suhtautua uuteen avoimesti, ahdistumatta, ja moneen suuntaan olenkin enemmän toiveikas kuin pelokas. Voi olla, että joistakin, joistakuista olen ollut liiankin innostunut, varovaisen ojentautumisen sijaan pyrkinyt työntymään ahnaasti sinne, missä suhteeni ollaan vielä hieman varuillaan.

Muistokirjoitus fiktiolennolle

Veloena haastoi minut kirjoittamaan muistokirjoituksen itselleni. Olin karata kirjoituksessani melko fiktiivisen olennon kuvailuun, mutta palasinkin sitten varsin lähelle itseäni, mikä toki vastaa meemin tehtävänantoakin paremmin. Veloena kirjoitti omassa muistokirjoituksessaan paheistaan hyveinä, en enää muista, oliko tämä myös koko idean alkuperäinen sisältö, mutta omaan muistokirjoitukseeni se ei kuitenkaan enää päätynyt.

---

Tämä on fiktio muistiolennosta.

On kyse siitä, että

metrojunan etuvalojen houkutus kävi hetkellisesti vastustamattomaksi.

Äkkijarrutus, -pysähdys, on liian myöhäistä, mitä olisi pitänyt vielä sanoa, kuinka monta kosketusta olisi vielä tarvittu. Kietoisitko raajasi ympärilleni, vielävielävielä. Menin jo, en oikeastaan halunnut, jos en liioin pelännytkään. Tämä on vain osatotuus; pelkäsinhän joskus, että jos viimeiseksi päässä vain toistuu, ettei koskaan ei koskaan tämähän tiedettiin mutta kuinka sitä toivoinkaan että olisin väärässä ollut ja joku olisi kaiken toiseksi todistanut.

On kyse siitä, että

hieman onneton mieli askartelee kuolemafantasioiden parissa, mutta raidekulkuneuvonalleheittäytymisimpulssi sitoutuu onneen.

Tämän kevään ja kesän aikana olin taas hiljalleen suuntautumassa ulospäin, ojentelin jäseniäni, opettelin koskettamaan ja olemaan kosketettavana. Itseänikin lähestyin uteliaammin kuin vuosiin, uteliaammin kuin ehkä koskaan. Olin löytämässä itsestäni uutta rohkeutta ja voimaa: kas, voin näinkin olla ja tälläkin tavalla, eikä tämäkään ole väärin. Saan olla onneton eikä minun kuitenkaan tarvitse olla vain sitä. Voin antaa onnen kipristellä iholla kuin auringon tai pakkasen, olla torjumatta sitä vain siksi, että minussa on suruakin. Olin oppinut taas nukkumaan, näin paljon unia, huikeita ja järisyttäviä. Unista oli tullut toinen elämäni tajunnan hämärämmilla kujilla. Olin oppinut nukkumaan jopa vieressä, sylissä ja toista pidellen. Kuinka ihmeellistä!

On kyse siitä, että

kaikki jää aina kesken.

Ei minustakaan valmista tullut. (Eihän kukaan kai haluaisikaan elämästä valmistua?) Eniten harmittaa, etten aivan oppinut itseäni rakastamaan, tai uskomaan ja luottamaan siihen, että kukaan toinenkaan voisi. Olen pelännyt pitkään, että olen jo varhain mennyt sillä tavalla rikki, ettei minusta täysin elinkelpoista tule koskaan. Niin tai näin, tämä jäänee nyt ratkaisua vaille.

On kyse myös siitä, että

kuolema pysäyttää.

Kuolema pysäyttää paitsi sen joka lähtee, myös ne jotka jäävät, enkä itse omaa elämääni muistelevana voi heistä sanoa paljoakaan. Kuinka he jäivätkään kaipaamaan, en siitäkään. Elämä on sellaista, että se jatkuu kunnes se loppuu ja kun se yhtäällä loppuu, se edelleen toisaalla jatkuu. En tahtoisi ryhtyä itsesääliväksi ja vähätellä merkitystäni niille ihmisille, jotka ovat jakaneet maailmaani – en, vaikka olenkin altis työntämään itseni pois. Jos johonkuhun olen kolon jättänyt, täyttyy se vähitellen, paloittain, ripsraps, ja lopulta muistoni on vain keveää henkäilyä kaiken uuden ja innostavan yllä.

Näin minä elän

Näin minä elän: itkulle ei ole muuta paikkaa kuin suihku. Sielläkin on huudettava sisäänpäin purtava huulta kunnes suussa maistuu rauta.

Näin minä tämän ja enemmän, ja elän, vaikka itkulle ei ole muuta paikkaa.

Vesi polttaa ihoon punaisia merkkejä. Ne ovat surua, ne ovat vihaa, ne ovat lohdutonta pelkoa. Huuto nousee iholle, luo suhdetta veteen, pyrkii väsymättä kosketuksiin ulkoisen kanssa.

Tunnelmoiva vieras, voimavieras

Suru on tunteistani kirkkain. Se on helpoin tunnistaa ja omakseen tunnustaa. Siihen on turvallista asettua, koska se ei tunnu vieraalta. Kuinka oppia muutkin tunteet, kuinka kokea ne omikseen, kuinka löytää surulle vähemmän hallitseva sija? Tunteeni ovat epämääräistä mutta voimallista liikettä minussa; jotain jonka suuntia ja voimaa minun on vaikea havaita, joka tuntuu irralliselta ja jonka rytmistä en saa kiinni.

Olen elänyt pitkään kuin horroksessa, liike on ollut vähäistä ja suuntautunut sisään. Sitten horros sulaa hetkessä ja äkkiä kaikki minussa on liikkeessä. Olen hämilläni näiden voimien edessä: minussako kaikki tämä ja mitä tämä kaikki on?

Joudun harhaan, kun en ymmärrä itseäni, en erota tunteita toisistaan. Jokin minussa rimpuilee, tuntuu vaikealta, vastenmieliseltä, käy mieltä vasten. Mikään näistä tunteista ei tunnu luotettavalta, ne heiluvat ja häilyvät ja välillä vievät minut uppeluksiin. Kun rauhoitun, onnistun tarkkailemaan tätä liikettä ulkopuolelta. Ulkopuolisen tarkkailijan asemaan tahtoisinkin, levollisen ja ymmärrystä hakevan.

Ehdoton tahdoton mieletön:

ei minun ole helppo tällaiseen liikkeeseen käydä kuin omaani.

Pelon maantiede

Pelästyn kokemaani suunnanmuutosta ja käperryn itseeni, annan häpeäpelon tulvia yli. Hätäännyn ja kadotan omat tunteeni. Kannan huolta toisesta ja luulen siten huolehtivani itsestäni. Hätäni on suurelta osin hätää itsestä, joka liukenee ja häipyy tavoittamattomiin, kun mielessäni myllertävät sekä omat, sekavat tunteet että huoli siitä, mikä toiselle olisi parasta. On vaikea olla huolehtimatta toisesta, kun tuntuu, että tämä on yhtä lailla kadoksissa ja hämmentynyt. Häpeä lukitsee tunteet häkkiin ja äkkiä on mahdoton sanoa, missä kulkee toivo(ttomuude)n ja pelon välinen raja.

Kesän toiseksi viimeisessä terapiaistunnossa vihdoin oivallan, että voin kantaa vastuuta vain omasta hyvinvoinnistani. Toisen on määriteltävä omat tarpeensa ja rajansa itse. Ymmärrän myös, että olen hätäpäissäni tulkinnut omia tunteitani virheellisesti ja sillä tavoin myös entisestään hämmentänyt jo valmiiksi sekavaa tilannetta. Olen vieläkin osin hämmentynyt enkä aivan tiedä, mitkä tunteet ja toiveet ovat omiani. Terapiassa koettu oivallus kuitenkin rauhoitti kuohuvan mieleni lähes taianomaisesti, ja voin nyt rauhassa kuulostella, miltä minusta tuntuu.

Radikalismi ja taantumus

Radikalismi ja taantumus ovat saman asian kaksi eri puolta, niin kuin ostaminen ja myyminen, muistutti Pentti Saarikoski minulle tänään Martti Mäkelän äänellä, kun pidin ruokataukoa profeetta Muhammadin elämästä. Radikalismi ja taantumus voivat toisinaan olla myös saman asian yksi ja sama puoli, näin on nähdäkseni esimerkiksi uskonnollisen fundamentalismin laita.

Iloton tyttö

Huoraamistahan tuo terapiakin on: intiimi suhde rahan vastineeksi. Kallis tuntiliksa, eikä sillä edes saa kuin kolmen vartin session. Onneksi yhteiskunta tukee sentään osaa meistä puutteessa elävistä.

Kahden vähäunisen yön jälkeen olin tänään herkällä päällä. En silti kertonut lesbolaisista kyborgiseksiunistani. Kuitenkin – tai kenties juuri siksi – olin vähällä tarvita pöydälle asetettuja nessuja, ensimmäistä kertaa.