Itken missä vain

Itken missä vain. Bussissa, työssä, Kallion kaduilla ja Töölössä, metromatkoilla, ruokakaupassa ja humalassa. Vain koulussa en itke, en terapiassa enkä ystävien nähden, en osaa tai uskalla, en selvin päin. Itku kirkastaa silmieni vihreän, se syvenee ja liukuu päin sinistä, iirikseni muuttuvat kyynelmerisammioiksi, jättävät uteliaan kissansilmänkellertävyytensä.

Minut on vedetty sinne, missä olin maailman yksinäisin tyttö, täysin yksin maailmassa. Silloin en saanut itkeä; kiltit tytöt ovat reippaita, pärjäävät aina, kulkevat rohkeina kohti tulevaa. Sellainen minä yritin olla, sitä minulta odotettiin. En voinut romahtaa, en sanoa, ettei minua saa jättää yksin.

Ei minulla vieläkään ole ketään, joka ottaisi kiinni, kun kaadun. Kun vaikeroin öisin hylätyn pennun itkua, ei ole ketään, joka minua lohduttaisi. Ei tällaiseen tehtävään voi ketään velvoittaa, ei edes sitä, joka tuntuu erityisen turvalliselta, sitä johon haluaisi voida nojata. On liian monta yötä siitä, kun olen viimeksi saanut nukkua pideltynä, sylissä, siinä lämmössä, joka vakuuttaa, että on turvallista levätä, etten ole yksin, en juuri sillä hetkellä, sen yön pimeydessä. En saisi syliä näin kovin kaivata; se on jotain, joka ei oikeastaan minulle kuulu, ei ole osani täällä.

Kompuroin, tuskin eteenpäin, mutta pysyäkseni liikkeessä. Ja itken, itken vain.

Jäädä jälkiin

Tahdon piirtää toisiin karttoja reiteistä, joilla kuljen. Tahdon merkittää toisia – ja itsenikin – mutta myös toisia. Minuun on jäänyt merkkejä niin monista, jälkiä iholleni, mieleeni, kieleeni. Perille ketään ei voi johdattaa, ei edes kuvailla mitään määränpäätä, voi vain kuljettaa mukanaan maisemakierroksella, tarjota näköalapaikkoja, osoittaa jonkin kohdan jossa viivähtää.

Tajuan olevani onnekas siinä, ettei minusta ole opasta koskaan toivottukaan. Mutta jälkiä tahtoisin jättää; tulla sillä tavalla todeksi ja tärkeäksi, että askeleideni painosta olisi tuulelle vastusta.

Kunnianhimoni on vähäistä, en hamua historiankirjoihin. Tahdon vain osalliseksi jaetusta ihmisyydestä, tahdon jakaa itsestänikin, en halua elää orpona, katveessa, vailla yhteyttä. Haluan elää paitsi tässä myös merkkeinä toisissa, vain näin voin käsittää elämälleni jonkin merkityksen.

Etten saanut olla lapsi

Olen hirvittävän vihainen äidille siitä, että se hylkäsi minut, kun kaikki oli vaikeaa, vakavaa ja pelottavaa. Olin hädissäni ja turvaton. Olen vihainen kaikille aikuisille siitä, ettei kukaan nähnyt ahdinkoani tai puuttunut siihen. Että kukaan ei lohduttanut, rohkaissut tai tukenut. Että minut jätettiin yksin.

Olen vihainen siitä, että minut pakotettiin varhaiskypsän rooliin, pärjäämään omillani.

Etten saanut olla lapsi, vaikka olinkin.

**

Olen surullinen siitä, että olen yhä näin yksin.

Tahdon asettua tuulen syliin, sataa toiseen maahan.

Aikainen aamu, syyssyy

Aamulla herään syksyyn. En herää kuin kesällä, pehmeästi, valveeseen vähitellen sopeutuen, vaan tulen riuhdotuksi unimaailmasta äkillisesti, väkisin, niin että maailmojen välille syntyy repeämä, ne eivät kuroudu yhteen, löydä koskaan toisiaan. Sellaiselta tuntuu, kun kello soi ja on herättävä ja ulkona on satanut vettä – ei, sataa edelleen – ja on mentävä, kiirehdittävä, nyt on aika ryhtyä taas kulkemaan siihen vieraaseen, viereiseen osaan kaupunkia, lähelle kirjastoa. Elämisen ohella on mietittävä elämää, puhuttava siitä ymmärrettävä.

Olen vihdoin löytänyt oman asuinpaikan, pienen kotipesän keltaisesta talosta. Porraskäytävä on täynnä ovia, paljon pieniä asuntoja, joissa asuu hassunnimisiä ihmisiä. Oman oveni nimikyltistä tarvitsee muuttaa vain kaksi kirjainta, se naurattaa vaikkei niin kovin kummallista lienekään. Asuntoa on sisustanut mies, joka on valinnut pienen huoneen valaisimeksi massiivisen, tumman tuulettimen kohdelampuilla ja keittokomeroon mintunvihreiden kaakelien kanssa riitelevät kaapinovet. Voimakasta tupakanhajua yritän lientää etikalla ja ilmanraikastimilla, jotka levittävät sitrusta jäljittelevää tuoksua. Kohta muutan ja tuon mukanani omat tuoksuni, kynttilät ja suitsukkeet ja kissan. Kissa ei olekaan koskaan asunut niin kaupungissa – kunpa sisäpihalla vierailisi lintuja! Kissa on aistinut muutoksen, vaikkei varmaankaan ymmärrä, mistä siinä on kyse. Se haistelee pakaaseja, hyppii tyhjiin laatikoihin sisään ja koettaa tonkia täydempiä.

Nostelen laatikoista esineitä, astioita, kirjoja, vaatteita, kirjeitä ja muistivihkoja ja koetan päästää joistakin irti, luopua. Se on vaikeaa, haikeaa. Löydän vihkon, johon olen joskus vuosia sitten kirjoittanut ylös saamiani viestejä. Unohdun lukemaan sen sisältöä: tuollaistako elämä oli silloin? Minua on joskus ikävöity, kuinka hämmentävää. Olenko minä tosiaan sama tyttö kuin tuo, jolle näitä on kirjoitettu? Puhun ystävälle siitä, kuinka mennyt tuntuu joskus jonkun toisen tarinalta ja hän huomauttaa, ettei se kuitenkaan sitä ole. Yritän muistaa tarkemmin – muistaa, kuinka tunsin – löytää jatkuvuuden.

On syksy, on muutto ja muutoksia. Yritän suhtautua uuteen avoimesti, ahdistumatta, ja moneen suuntaan olenkin enemmän toiveikas kuin pelokas. Voi olla, että joistakin, joistakuista olen ollut liiankin innostunut, varovaisen ojentautumisen sijaan pyrkinyt työntymään ahnaasti sinne, missä suhteeni ollaan vielä hieman varuillaan.

Muistokirjoitus fiktiolennolle

Veloena haastoi minut kirjoittamaan muistokirjoituksen itselleni. Olin karata kirjoituksessani melko fiktiivisen olennon kuvailuun, mutta palasinkin sitten varsin lähelle itseäni, mikä toki vastaa meemin tehtävänantoakin paremmin. Veloena kirjoitti omassa muistokirjoituksessaan paheistaan hyveinä, en enää muista, oliko tämä myös koko idean alkuperäinen sisältö, mutta omaan muistokirjoitukseeni se ei kuitenkaan enää päätynyt.

---

Tämä on fiktio muistiolennosta.

On kyse siitä, että

metrojunan etuvalojen houkutus kävi hetkellisesti vastustamattomaksi.

Äkkijarrutus, -pysähdys, on liian myöhäistä, mitä olisi pitänyt vielä sanoa, kuinka monta kosketusta olisi vielä tarvittu. Kietoisitko raajasi ympärilleni, vielävielävielä. Menin jo, en oikeastaan halunnut, jos en liioin pelännytkään. Tämä on vain osatotuus; pelkäsinhän joskus, että jos viimeiseksi päässä vain toistuu, ettei koskaan ei koskaan tämähän tiedettiin mutta kuinka sitä toivoinkaan että olisin väärässä ollut ja joku olisi kaiken toiseksi todistanut.

On kyse siitä, että

hieman onneton mieli askartelee kuolemafantasioiden parissa, mutta raidekulkuneuvonalleheittäytymisimpulssi sitoutuu onneen.

Tämän kevään ja kesän aikana olin taas hiljalleen suuntautumassa ulospäin, ojentelin jäseniäni, opettelin koskettamaan ja olemaan kosketettavana. Itseänikin lähestyin uteliaammin kuin vuosiin, uteliaammin kuin ehkä koskaan. Olin löytämässä itsestäni uutta rohkeutta ja voimaa: kas, voin näinkin olla ja tälläkin tavalla, eikä tämäkään ole väärin. Saan olla onneton eikä minun kuitenkaan tarvitse olla vain sitä. Voin antaa onnen kipristellä iholla kuin auringon tai pakkasen, olla torjumatta sitä vain siksi, että minussa on suruakin. Olin oppinut taas nukkumaan, näin paljon unia, huikeita ja järisyttäviä. Unista oli tullut toinen elämäni tajunnan hämärämmilla kujilla. Olin oppinut nukkumaan jopa vieressä, sylissä ja toista pidellen. Kuinka ihmeellistä!

On kyse siitä, että

kaikki jää aina kesken.

Ei minustakaan valmista tullut. (Eihän kukaan kai haluaisikaan elämästä valmistua?) Eniten harmittaa, etten aivan oppinut itseäni rakastamaan, tai uskomaan ja luottamaan siihen, että kukaan toinenkaan voisi. Olen pelännyt pitkään, että olen jo varhain mennyt sillä tavalla rikki, ettei minusta täysin elinkelpoista tule koskaan. Niin tai näin, tämä jäänee nyt ratkaisua vaille.

On kyse myös siitä, että

kuolema pysäyttää.

Kuolema pysäyttää paitsi sen joka lähtee, myös ne jotka jäävät, enkä itse omaa elämääni muistelevana voi heistä sanoa paljoakaan. Kuinka he jäivätkään kaipaamaan, en siitäkään. Elämä on sellaista, että se jatkuu kunnes se loppuu ja kun se yhtäällä loppuu, se edelleen toisaalla jatkuu. En tahtoisi ryhtyä itsesääliväksi ja vähätellä merkitystäni niille ihmisille, jotka ovat jakaneet maailmaani – en, vaikka olenkin altis työntämään itseni pois. Jos johonkuhun olen kolon jättänyt, täyttyy se vähitellen, paloittain, ripsraps, ja lopulta muistoni on vain keveää henkäilyä kaiken uuden ja innostavan yllä.

Näin minä elän

Näin minä elän: itkulle ei ole muuta paikkaa kuin suihku. Sielläkin on huudettava sisäänpäin purtava huulta kunnes suussa maistuu rauta.

Näin minä tämän ja enemmän, ja elän, vaikka itkulle ei ole muuta paikkaa.

Vesi polttaa ihoon punaisia merkkejä. Ne ovat surua, ne ovat vihaa, ne ovat lohdutonta pelkoa. Huuto nousee iholle, luo suhdetta veteen, pyrkii väsymättä kosketuksiin ulkoisen kanssa.

Tunnelmoiva vieras, voimavieras

Suru on tunteistani kirkkain. Se on helpoin tunnistaa ja omakseen tunnustaa. Siihen on turvallista asettua, koska se ei tunnu vieraalta. Kuinka oppia muutkin tunteet, kuinka kokea ne omikseen, kuinka löytää surulle vähemmän hallitseva sija? Tunteeni ovat epämääräistä mutta voimallista liikettä minussa; jotain jonka suuntia ja voimaa minun on vaikea havaita, joka tuntuu irralliselta ja jonka rytmistä en saa kiinni.

Olen elänyt pitkään kuin horroksessa, liike on ollut vähäistä ja suuntautunut sisään. Sitten horros sulaa hetkessä ja äkkiä kaikki minussa on liikkeessä. Olen hämilläni näiden voimien edessä: minussako kaikki tämä ja mitä tämä kaikki on?

Joudun harhaan, kun en ymmärrä itseäni, en erota tunteita toisistaan. Jokin minussa rimpuilee, tuntuu vaikealta, vastenmieliseltä, käy mieltä vasten. Mikään näistä tunteista ei tunnu luotettavalta, ne heiluvat ja häilyvät ja välillä vievät minut uppeluksiin. Kun rauhoitun, onnistun tarkkailemaan tätä liikettä ulkopuolelta. Ulkopuolisen tarkkailijan asemaan tahtoisinkin, levollisen ja ymmärrystä hakevan.

Ehdoton tahdoton mieletön:

ei minun ole helppo tällaiseen liikkeeseen käydä kuin omaani.

Pelon maantiede

Pelästyn kokemaani suunnanmuutosta ja käperryn itseeni, annan häpeäpelon tulvia yli. Hätäännyn ja kadotan omat tunteeni. Kannan huolta toisesta ja luulen siten huolehtivani itsestäni. Hätäni on suurelta osin hätää itsestä, joka liukenee ja häipyy tavoittamattomiin, kun mielessäni myllertävät sekä omat, sekavat tunteet että huoli siitä, mikä toiselle olisi parasta. On vaikea olla huolehtimatta toisesta, kun tuntuu, että tämä on yhtä lailla kadoksissa ja hämmentynyt. Häpeä lukitsee tunteet häkkiin ja äkkiä on mahdoton sanoa, missä kulkee toivo(ttomuude)n ja pelon välinen raja.

Kesän toiseksi viimeisessä terapiaistunnossa vihdoin oivallan, että voin kantaa vastuuta vain omasta hyvinvoinnistani. Toisen on määriteltävä omat tarpeensa ja rajansa itse. Ymmärrän myös, että olen hätäpäissäni tulkinnut omia tunteitani virheellisesti ja sillä tavoin myös entisestään hämmentänyt jo valmiiksi sekavaa tilannetta. Olen vieläkin osin hämmentynyt enkä aivan tiedä, mitkä tunteet ja toiveet ovat omiani. Terapiassa koettu oivallus kuitenkin rauhoitti kuohuvan mieleni lähes taianomaisesti, ja voin nyt rauhassa kuulostella, miltä minusta tuntuu.

Radikalismi ja taantumus

Radikalismi ja taantumus ovat saman asian kaksi eri puolta, niin kuin ostaminen ja myyminen, muistutti Pentti Saarikoski minulle tänään Martti Mäkelän äänellä, kun pidin ruokataukoa profeetta Muhammadin elämästä. Radikalismi ja taantumus voivat toisinaan olla myös saman asian yksi ja sama puoli, näin on nähdäkseni esimerkiksi uskonnollisen fundamentalismin laita.

Iloton tyttö

Huoraamistahan tuo terapiakin on: intiimi suhde rahan vastineeksi. Kallis tuntiliksa, eikä sillä edes saa kuin kolmen vartin session. Onneksi yhteiskunta tukee sentään osaa meistä puutteessa elävistä.

Kahden vähäunisen yön jälkeen olin tänään herkällä päällä. En silti kertonut lesbolaisista kyborgiseksiunistani. Kuitenkin – tai kenties juuri siksi – olin vähällä tarvita pöydälle asetettuja nessuja, ensimmäistä kertaa.

Itseluottamuksen esitysten heittämää ylimielisyyden varjoa lienee mahdoton välttää, jos ei sitten kääntämällä valon suuntaa jyrkästi.

Uneton koditon

Kahvi maistuu liiaksi tupakalle, kuvien kielestä ei ole mihinkään. Tämä ei ole minun kotini, vaan äitini
– onko tosiaan äitini? –
ja minä vain vieraana, varpaillani,
– olenko tosiaan minä? –

tuhannen toivetta ilmassa, unet taas vähenemään päin.

näen tarkasti jään
ja sillä kulkevat ihmiset
ja rannat sen ympärillä

maa on puitakin paljaampi

Jos kuolema ei ole päätös,
miten valita elämä, ikuinen Herrassa?

Usko, toivo, rakkaus

Toivottomuus ottaa kiinni pelkoon, luurankohalauksen tahaton sivuvaikutus.

Rakkaus: myötäsynt(y)inen tunto. Tämä tasolla "sillä niin on Jumala maailmaa rakastanut", muitakin tasoja on.

Luopion osana on osattomuus, uskomaton uskottomuus.

Löydätkö minut sydämenviivalta?

Välimerkkirakkaus

Olen suhtautunut välimerkkeihin suorastaan pieteettisesti niin kauan kuin muistan. Kestävin ja kiintein suhteeni on ollut pisteeseen ja pilkkuun, joita kohtaan tuntema kiintymykseni on ollut tasaista laatua.

Muihin välimerkkeihin suhteeni on kiihkeämpi. Aikoinaan pistekolmikko (mieluummin kuin ellipsi) oli usein kielen päällä. Ajatukset tuntuivat aina jäävän kesken... Myös puolipisteen kanssa minulla oli intohimoinen suhde, joka on nyt hieman väljähtynyt; kiihkon hiipumisesta huolimatta sydämessäni on aivan erityinen paikka puolipisteelle. Uusimmat rakkaussuhteeni olen solminut huutomerkkiin ja kaksoispisteeseen. Molemmat herättävät minussa lämpimiä (jos ei suorastaan kuumia) tunteita yhtä lailla: oi, tätä nuoren rakkauden ihanuutta!

Sulkeisista olen myös aina pitänyt. Sulkeisiin voi laittaa sivuhuomautuksia tai tarkennuksia, jotka saavat aivan erityisen arvon juuri (pois)sulkemisen kautta. Niin kuin kaikki toiseuttaminen, sulkeetkin tekevät sisälleen teljetystä sanasta tai lauseesta jollain tapaa painavamman kuin muusta tekstistä.

Teinien käyttämää kolmen pilkun merkkijonoa (,,,) en aivan ymmärrä. Mitähän sillä halutaan sanoa?

Uneni hämmentävät minua, taas. Tyydytän itseäni tiloissa, joita valvotaan kameroin. Vartijat ovat vieraita, mutta helvetin kauniita ja viehättäviä, mikä tuntuu kasvattavan häpeän määrää asiaintilan valjetessa minulle. Menen töihini, valvomaan alakouluikäisiä tyttöjä. Tytöt polttavat itseään tarkoituksellisesti saunan kiukaassa ja ovat pian kauttaaltaan vakavien palovammojen peitossa mutta naureskelevat silti. Ehkä minulle?

Un rêve maternel

Unessa synnytin kaksospojat, jotka oppivat puhumaan jo viikon vanhoina. Olin ilmeisestikin itseriittoinen ja itsesiittoinen, sillä pojillani ei ollut isää. Poikain kanssa asuimme valtavassa kummitustalossa, jossa kukaan muu ei halunnut asua. Äitiyteni ei ollut tässäkään unessa sen onnistuneempaa kuin muissakaan äitiysunissani: lapset tipahtelivat alvariinsa sängystä lattialle. Liekö jokin puhekeskus aivoissa sitten kopsahtanut, kun poikaset kävivät juttelemaan niin varhaisessa vaiheessa. Vauvat myös kasvoivat poikkeuksellisen nopeasti ja erityisen kummallista oli se, että ne kasvoivat niin epätahtiin. Toinen oli pian jo päätä pidempi kuin toinen.

Laps, pelko, mielettömyys

Lapsenmielisyys jäi kiusaamaan ja vihdoin oivalsin miksi: myöntämällä lapsenmieleni jään väistämättä osattomaksi aikuisten maailmasta, vaikka lasten maailmaankaan minulla ei ole enää pääsyä, mieli sinne mieleni tai ei. Pelkään jääväni lopullisesti ulkopuoliseksi, maailmojen välille leijumaan.

Lapsenmielistä

Lapsi ei osaa havitella oikeuksiaan vaan omaksuu merkillisen vakavuuden, jos leikillinen mieli mielileikkeineen ei mahdu kodissa elettävään todellisuuteen. Lapsi on aina jotain liikaa ja samalla liian vähän, ei osaa muotoutua siihen muottiin, joka hänelle on varattu.

Kysymysmerkillistä

Onko merkityksellistä vain se, mille on annettu merkitys? Voiko merkityksetön tarkoittaa paitsi yhdentekevää myös sellaista, mikä on vaiettu kuoliaaksi? Onko unohdetun merkitys vain siinä, miten tuota vaikenemista, tyhjyyttä on merkityksellistetty? Ehkä tiedostamaton on yhtä kuin kaikki se, mikä on liian ahdistavaa ajateltavaksi, liian suurta sanottavaksi. Kaikki se, mille ei ole voitu antaa merkityksiä mutta mikä on jättänyt elämään merkkejä yhtä kaikki.

Parempi jättää useampi pala purtavaksi kuin yksi kokonainen.

L'amour toujours l'amour

L'amour imaginaire

Tartuin Sirenin blogista löytämääni meemiin, joka kutkutti mieltäni kovin. Meemissä on tarkoitus listata elokuvan ja television maailmassa eläviä henkilöitä, joihin on ollut tavalla tai toisella ihastunut. Olen erityisen kova himoitsemaan fiktiivisiä henkilöitä, joten listaani oli karsittava jollain tapaa. Päätin rajata luetteloa tällä kertaa niin, että huolin mukaan vain sellaisia henkilöitä, joihin olen ollut erikoisen rakastunut menneenä vuonna. Tätä ratkaisua puoltaa myös se, että ajallisesti läheisistä ihastuttavista ja himottavista hahmoista osaan sanoa ehkä jonkun sanankin. Jos jaksan, listaan myöhemmin niitä ihastuksia, jotka eivät ole olleet suurimman kaipuuni kohteena aivan lähimenneisyydessä, mutta joilla on erityinen paikka sydämessäni. Olen myös jokseenkin varma, että tästäkin listasta unohtuu monia, jotka olisivat tässä paikkansa ansainneet, ja olen siitä kovasti pahoillani (enkä toki kyseisten fiktiivisten henkilöiden takia, vaan itseni).

1. Tobias Beecher (Oz)

Beecher oli edellisessä elämässään alkoholisoitunut asianajaja, jonka elämä loppui siihen, kun hän ajoi humalapäissään pikkutytön kuoliaaksi ja joutui suorittamaan vankilatuomiota Oziin. Oz on karu paikka kenelle tahansa, ja Tobyn laiselle keskiluokkaiselle perheenisälle se oli sitä mitä suurimmassa määrin, eikä Beecherin osalle voida laskea langenneeksi mitään sen vähempää kuin Jobin kärsimykset. Beecher muuttuu vankilassa ollessaan aivan toiseksi mieheksi ja sitten vielä kolmanneksi. Kreisi-Beech on mielestäni ehkä seksuaalisesti haluttavin, mutta rakastettavin Toby on, kun hän uskaltaa avata itsensä, paljastaa sielunsa yhä uudelleen, kaiken kokemansa paskan jälkeen, ja rakastaa, rakastaa yhä vain.

2. Chris Keller (Oz)

Kellerissa rakastan ehkä itseäni (ja haluan Chris Melonin jumalaista vartaloa). Keller on arrogantti sosiopaatti, joka manipuloi ympärillään olevia ihmisiä seksuaalisen vetovoimansa avulla (aivan kuten minäkin). Keller on paatunut rikollinen, joka murhaa silmää räpäyttämättä ihmiset, jotka asettuvat tavalla tai toisella hänen tielleen (ja tässäkin olemme kuin kaksi marjaa). Chris on myös itseltään hukassa oleva herkkä sielu, joka kaipaa ehdotonta rakkautta. Keller on arvaamaton, intohimoinen ja aina intensiivisesti läsnä. Ja aivan varmasti jumalainen rakastaja!

Ja mitkä pakarat!

3. Beecher & Keller (Oz)

Rakastan myös sitä, kuinka Toby ja K-boy rakastavat toisiaan. Kuinka suhde voikaan olla intohimoinen! Ja myös niin hellä. Kuinka paljon täytyy rakastaa, että on valmis murhaamaan toisen puolesta? Kuinka paljon, että on valmis ottamaan tuomion murhasta, jonka toinen on tehnyt? Kuinka paljon, että antaa anteeksi vaikka toinen epäilee oman poikansa murhasta? Kuinka paljon, että antaa anteeksi, vaikka toinen katkoo kädet ja jalat?

Näin kerran unta, jossa elin ko. herrojen kanssa kolmisin rakkaussuhteessa. Ménage à trois'mme oli varsin antoisa, niin seksuaalisesti kuin emotionaalisestikin. Lienee turha mainita, kuinka harmittavaa oli herätä aamulla yksin omasta sängystään.

4. Juan Antonio (Vicky Cristina Barcelona)

Lähtisin rakastelemaan Juan Antonion kanssa milloin vain, mihin vain. Mies tihkuu seksiä, on taidemaalari, intohimoinen, huumorintajuinen ja osaa nauttia elämästä. Mitä muuta kukaan voisi (elokuva)rakkaudelta haluta?

Javier Bardem kuuluu niihin näyttelijöihin, joiden roolihahmot saavat pikkuhousut kostumaan, lähes poikkeuksetta. Olenkin ehkä oikeasti ihastunut Javieriin. Panisin No Country for Old Menin Anton Chigurhiakin, kiihkeästi ja pitkään.

5. Maria Elena (Vicky Cristina Barcelona)

Maria Elena on temperamenttinen taidemaalari, joka ei osaa elää ilman ex-miestään, Juan Antoniota, mutta yhteiselokaan ei oikein suju. Maria Elena on helvetin seksikäs nainen, mutta pirun vaikea ihminen. Se on sellainen, jota tekee mieli niin paljon, ettei pysty kieltäytymään, vaikka tietää, ettei siitä mitään hyvää seuraa.

Penélope Cruziin suhtauduin pitkään kielteisesti, kunnes yhtäkkiä käänsin kelkkani. Penélope on minulle vähän niin kuin suolakurkku oli lapsena: houkuttelee ja aiheuttaa epäröintiä samanaikaisesti, ei oikein vastaa yleistä makuani, mutta ei sitä voi olla syömättäkään kuitenkaan. Ehkä pikkuisen niin kuin Maria Elena.

6. Ennis Del Mar (Brokeback Mountain)

Olen aina kokenut ihmisiin yhteyttä surun kautta, ja kukapa olisi surullisempi kuin vähäpuheinen lehmipoika Ennis Del Mar, joka joutuu koko elämänsä ajan kätkemään rakkautensa ja seksuaalisuutensa. Ennisin kohtalona on olla suhteen järkevä osapuoli, joka joutuu jatkuvasti hillitsemään innokasta Jackia ja murskaamaan tämän toiveet yhteisestä elämästä. Mutta entä jos heille ei olisikaan naurettu, entä jos heitä ei olisikaan tapettu, entä jos he olisivat sittenkin yrittäneet...

7. Annie Hall (Annie Hall)

Annie Hall on yksi lempielokuvistani. Olen aina samastunut Alvy Singeriin, tuohon neuroottiseen, hermostuneeseen pessimistiin, jota en voi olla rakastamatta. Olen ollut Alvyyn ihastunutkin, Alvyn älykkyyteen, sanavalmiuteen ja hauskoihin sutkautuksiin. Siinä missä samastuin Alvyyn, rakastuin Annie Halliin. Annie on vähän hassu, paljon kupliva, täynnä elämäniloa ja jumalaisen kaunis (oi, ihana Diane!). Rakastan myös Annien tyyliä, kerrassaan ihania asuja.

8. Lena Leonard (Punch-Drunk Love)

Emily Watson on myös sellainen näyttelijä, johon olen ihastunut elokuvassa jos toisessakin. Itsevarmuus, silloin kun sitä ei seuraa ylimielisyys ja pönötys, on suunnattoman seksikästä. Se on sitä jopa näyteltynä, en osaa useinkaan sanoa eroa oikeasti itsevarmojen ja sitä esittävien ihmisten välillä. Lena Leonard on ihastuttavan itsevarma, seksikäs ja kovin viehättävä. Punch-Drunk Loven Barry puolestaan on jossain määrin sympaattinen, mutta toisaalta myös aika ärsyttävä valehtelija, joten Lenan kannattaisi vaihtaa parempaan, kuten minuun.

9. Frida Kahlo (Frida)

Salma Hayek on niin seksikäs, että sitä katsellessa on vaikea pysyä housuissaan. Kun sensuelli Salma laitetaan esittämään ah-niin-eroottista Frida Kahloa, niin arvaahan sen, mitä siitä seuraa: temperamenttia, taidetta, rakkautta, intohimoa, seksiä ja ihastus.

10. Rhett Butler (Scarlett)

Olen kauhea ja tykkään Timothy Daltonin Rhett Butlerista paljon enemmän kuin Clark Gablen. Rhett on oikea miesten mies: viettää paheellista elämää, hurmaa naiset charmillaan, on älykäs ja sukkelasanainen. Ja voih, niin kiusoitteleva, enkä minä ole koskaan voinut vastustaa kiusoittelua. Scarlettin Rhett on myös hieman Harlekiini-kirjojen sankari: syntisen komea, kova flirttailemaan, tulinen rakastaja ja valmis pelastamaan sankarittaren, kun tämä tarvitsee pelastajaa – ja mikä tärkeintä: Rhett rakastaa syvästi ja uskollisesti ja puolustaa rakastettuaan onnelliseen loppuun saakka.

11. Alice Pieszecki (The L Word)

Lähes kaikki kuolaavat L-koodin Shanea, joka on eittämättä seksikäs ja joo, panisin. Silti kyseisen televisiosarjan ihanista lesboista olen lämmennyt eniten Alicelle, vaikka se onkin ottanut aikaa. Alkuun Alice tuntui lähinnä ärsyttävältä, tiedä sitten, onko kehitystä tapahtunut itsessä vai Alicen hahmossa, vaiko ehkä molemmissa. Alice on pakkomielteisyyteen taipuvainen, mutta kovin rakastettava söpöliini. Tykkään sen näteistä mekoista, suorapuheisuudesta ja siitä, kuinka mikään ei lopullisesti tuhoa Alicen optimismia, kykyä uskoa hyvään elämässä ja ihmisissä.

12. Mimi & Fiona (Bitter Moon)

Rakastan sekä Mimiä että Fionaa. Mimi on tulta, Fiona jäätä, ja molemmat ovat saakelin seksikkäitä ja kauniita. Molemmissa on myös jotain rikkinäistä, mikä vetää minua puoleensa.

Un rêve érotique

Unessa nimeltä mainitsematon, tuttu mies (johon suhteeni on aina ollut täysin epäeroottinen ja josta en ole muuta toivonutkaan) leikkasi otsatukkani ahnaasti. Unessa hiustenleikkuu oli samalla tavalla kiihkeän eroottista kuin vaikkapa himokas mässäily tai vaatteiden repiminen. Jännittävää, miten seksuaalinen kiihko kietoutui unessa yhteen niinkin arkipäiväisen toimituksen ja täysin epäeroottisen ihmissuhteen kanssa.

On myönnettävä kuitenkin, että olen aina saanut suurta mielihyvää siitä, että hiuksiani laitetaan. Otsatukkani on toki leikkaamisen tarpeessa, mutta olisihan uneen silti voinut valikoitua jokin hieman aikaa vievämpi hiushanke, kuten esimerkiksi ranskalainen letti.

(valokuva: George Eastman House Collection)

Rajanpiirtoa

Ihmiset ovat kovin haluttomia piirtämään ympärilleen rajoja, mikä ei liene ihme tässä ajassa. Maailma esitetään meille rajattomana, mahdollisuudet ovat kullakin yksilöllä itsellään ja vastuu samaten. Lopullisia, peruuttamattomia päätöksiä ei ole kovin monia, mutta niiden tekemistä pelätään sitäkin enemmän.

L'histoire d'une étrangère

Kerron kuin jonkun toisen elämää, pysyn itse tarinasta irrallaan, enkä tiedä, onko tästä miksikään. En ehkä osaa paremmin, en uskalla. En tiedä, mitä pelkään, enkä oikein sitäkään, mihin pyrin, jos en hallitsemaan kaaosta. Joskus pelkään, että olen narsisti, joskus en välitä. On helppo uhrautua, paeta viimeiseen asti vastuuta, vaikka se on omani ja itse kannettava lopulta. En ole aina kosketuksissa tunteisiini, mutta yritän muistaa, että joskus olen. Etsin pintaa, johon tarttua.

Elämän kauneus ja rujous on siinä, kuinka se on samalla kertaa niin hauras ja niin vahva.

Onko kuoleminen samanlaista kuin unissa?