Mahanpohjaiskipristyksiä


Metrossa vastapäin minua istuutuvat suomenruotsalaiset isä ja poika. Poika on ehkä kymmenen vanha, istuu hiljaa, ajatuksissaan ja venyttelee kieltään. Suusta ulos työnnetty kieli muistuttaa eläimen kieltä, on väärässä paikassa luontevasti; ei kieltä saa pidellä ihmisten silmillä, näin meidät on kasvatettu, tällaiset konventiot vallitsevat, kieli pidetään suussa, lasten tulee olla uteliaita ulos-, ei sisäänpäin. Isä on silmälasipäinen, isokokoinen, pipo päässä. Ulkoiluvaatteet molemmilla. Isä kaivaa esiin muistikirjan, paksun A5-kokoisen kirjavin kansin, ollaan jo yli puolenvälin. Hän nostaa vasemman jalkansa oikean yli, niin että nilkka jää lepäämään polven päälle. Tälle jalkapöydälle hän laskee muistivihon ja alkaa kirjoittaa. Oikealla kädellä, huolettomalla käsialalla, nopeasti. Vasen käsi pitää kiinni muistikirjasta ja puristaa varakynää. Kynät ovat eripariset, samalla tavalla sattumanvaraiset kuin kirjoitustyyli huoleton. Huolettomuuden ja keskittyneisyyden kombinaatiossa on jotain jännittävää ja ristiriitaista (olen kirjoittaa: "alkukantaista"). Isä ja poika eivät muistuta toisiaan lainkaan, lienevätkö edes isä ja poika vai aikuinen ja lapsi vain, jakavat ainoastaan saman keskittyneisyyden, jolle ympäröivä maailma on näkymätön.

Että voi salaa tarkkailla ihmisiä, jotka ovat kääntäneet katseensa tällä tavoin sisäänpäin, jotka ponnistellen tai ponnistelematta jättävät ulkoisen huomiotta, siinä on jotain mahanpohjassa kipristävää, sähköimpulsiivista.

Ohikulkeissa (sulkeissa)

(– eli päivän terapiatunteita)

Olen musta aukko, imen toisista elämänvoiman ja jätän tilalle tyhjyyden. Kaikkialla olen väärä, olen aina ollut. Minulla ei ole mitään annettavaa, olen tyhjyys. En voi vastata odotuksiin, en näihin enkä toisiinkaan.

Älä sinä minulle sano, etten anna. Tämä tie on raivaamaton, ei tästä voi oikaista.

Ei täällä ole mitään nähtävää, mene pois.

Näe minut, vaikka sumenisin itseltäni.

Älä lähde.

Odota kunnes uskallan,
rohkaise.

Mene jo!

En taida rakkautta, en taloutta, en terapiaa, en koulua.

Olen naisen muotoon kireäksi pingotettu lihamötkäle, joka ei taivu, ei jousta, ei anna periksi eikä sulje sisäänsä, ei pysy vasten vaan irtoaa, putoaa, katoaa ja karkottaa.

Pieni kuin herne prinsessan patjain alla.