Surusta puhuminen


Olen käynyt terapiassa kohta vuoden. Olen edistynyt vain vähän, jos ollenkaan. Terapeutti moittii minua toisinaan, moitteiksi ne koen, ne sanat umpinaisuudesta ja piiloutumisesta. En taida osata paremminkaan, en vaikka pinnistän saadakseni kiinni niistä langanpätkistä, joita terapeutti kehottaa seuraamaan. 

"Eikö olekin niin, että kaikki muutos on hidasta, että mielessä tapahtuu siirtymiä vain vähitellen, että kaikki on merkityksellistettävä uudestaan, ihan hiljalleen, että on luovuttava anteeksiannosta ja syyllisyydestä, että on vastuutettava sisäiset vanhempansa tosielämän vanhempien sijaan, että vain sillä tavalla voi päästä sovintoon, voittaa sisältä nousevat tuhoavat voimat, jotka uhkaavat arkea ja elämän sujumista, virrassa kulkemista, nykyhetkeä, läsnäoloa, elämän merkityksellisyyttä. Eikö juuri näin ole?" Näin terapeutti vastaa, ei sanasta sanaan juuri näin, mutta näitä toistellen, retorisia kysymyksiä. Eikö olekin niin, minulta kysytään, kun olen turhautunut toistelemaan aina vain samoja sanoja. Sitä kuinka on totta, että minä koen usein, ettei minusta välitetä. Kuinka on totta, että itsearvostukseni ei useinkaan ole kohdillaan, vaan sitä kantavat vain suoritukset, onnistumiset ja epäonnistumiset. On niin moneen kertaan jo todettu, kuinka asiaintilat ovat, se on jo selvää, mutta mitä sitten?

Unissani minä kuolen, eikä silloinkaan kukaan osaa, pysty tai halua minua auttaa. Enkä itsekään voi itseäni korjata. Unissa kuolema ahdistaa ja pelottaa, en tahdo, että kaikki päättyy niin äkkiä, ennen kuin ehdin todella elääkään. "Viekää minut edes sairaalaan, kai jotain on oltava tehtävissä!" huudan läheisilleni. En minä tahdo kuolla, en vielä. Ja kuitenkin kuolen, eikä kuoleman jälkeen ole mitään, paitsi elämä, valveessa.

4 kommentti(a):

Nöyrtymistä harjoitteleva kirjoitti...

Aivan kuin päästä puuttuisi jotain.

Ihaa, Ihaa kirjoitti...

Langanpäästä, omasta päästä. Puutteita on.

Nöyrtymistä harjoitteleva kirjoitti...

kuin kevät, joka ei tullut
tai sade, joka ei kastellut
jotakin minusta puuttuu

Veloena kirjoitti...

"Sitä kuinka on totta, että minä koen usein, ettei minusta välitetä."

Ehkä sinusta ei välitetäkään, ei sillä tavalla? Tuttu tunne. Olen monesti miettinyt omalla kohdallani, onko minun välittämiskäsitykseni jotenkin toivottoman ehdoton ja onko välitetyksi tulemisen tarpeeni jossain mielessä kriisissä koko loppuelämän. Kun kuitenkin tiedän, etten itse pysty kenestäkään toisesta välittämään, en siinä mittakaavassa, mitä itse tärkeiltä ihmisiltä hinkuisin.

Huh, kuulostaapa hurjalta noin suoraan kirjoitettuna. Mutta on tämän ilmiön mahdollisimman tarkassa kääntelemisessä sentään se hyvä puoli, että kun sitä tarpeeksi kauan tuijottelee silmästä silmään, tuntuu jotenkin helpommalta hyväksyä se, että niin se vain menee. Ja vaikka itsessä on sama hinku edelleen, sama epätoivoisena kirkuva vaatimus ja kauhu, niille jaksaa jo hymyillä veikeästi, useimmiten, ja lakata pettymästä siitä, ettei tuota kauhua ryhdy kukaan tyynnyttelemään. Jotenkin sen hyväksyminen, ettei kukaan muu tule pitämään huolta, ottamaan syliin, kantamaan vastuuta, auttaa myös pitämään omia puoliaan ristiriitatilanteissa ja suhtautumaan itseen armollisesti.

Sekin helpotti, ainakin mulla, että tajusin, etten ole suinkaan ainoa, joka tuntee itsensä aika usein hylätyksi ja ulkopuoliseksi ja jotenkin näkymättömäksi. Jotenkin sen oivalluksen myötä olen oppinut tulkitsemaan tilanteita uudella tavalla ja huomaamaan, että muillakin tosiaan usein häivähtää sellainen moodi pintaan. Jotenkin siitä kaikesta yhyy byhyystä tulee sillä lailla sallitumman oloista eikä sen tarvitse purkautua niin väkivaltaisena itkuna.

Äh, onpa tätä vaikeaa koettaa kuvata. :(

Vuosi on joka tapauksessa hurjan lyhyt aika yhtään yhtään minkään oivaltamiseen. Minkään paljon pienemmänkään.

Hal.