Surusta puhuminen


Olen käynyt terapiassa kohta vuoden. Olen edistynyt vain vähän, jos ollenkaan. Terapeutti moittii minua toisinaan, moitteiksi ne koen, ne sanat umpinaisuudesta ja piiloutumisesta. En taida osata paremminkaan, en vaikka pinnistän saadakseni kiinni niistä langanpätkistä, joita terapeutti kehottaa seuraamaan. 

"Eikö olekin niin, että kaikki muutos on hidasta, että mielessä tapahtuu siirtymiä vain vähitellen, että kaikki on merkityksellistettävä uudestaan, ihan hiljalleen, että on luovuttava anteeksiannosta ja syyllisyydestä, että on vastuutettava sisäiset vanhempansa tosielämän vanhempien sijaan, että vain sillä tavalla voi päästä sovintoon, voittaa sisältä nousevat tuhoavat voimat, jotka uhkaavat arkea ja elämän sujumista, virrassa kulkemista, nykyhetkeä, läsnäoloa, elämän merkityksellisyyttä. Eikö juuri näin ole?" Näin terapeutti vastaa, ei sanasta sanaan juuri näin, mutta näitä toistellen, retorisia kysymyksiä. Eikö olekin niin, minulta kysytään, kun olen turhautunut toistelemaan aina vain samoja sanoja. Sitä kuinka on totta, että minä koen usein, ettei minusta välitetä. Kuinka on totta, että itsearvostukseni ei useinkaan ole kohdillaan, vaan sitä kantavat vain suoritukset, onnistumiset ja epäonnistumiset. On niin moneen kertaan jo todettu, kuinka asiaintilat ovat, se on jo selvää, mutta mitä sitten?

Unissani minä kuolen, eikä silloinkaan kukaan osaa, pysty tai halua minua auttaa. Enkä itsekään voi itseäni korjata. Unissa kuolema ahdistaa ja pelottaa, en tahdo, että kaikki päättyy niin äkkiä, ennen kuin ehdin todella elääkään. "Viekää minut edes sairaalaan, kai jotain on oltava tehtävissä!" huudan läheisilleni. En minä tahdo kuolla, en vielä. Ja kuitenkin kuolen, eikä kuoleman jälkeen ole mitään, paitsi elämä, valveessa.

Mannapaloja uudelle vuodelle



Matt. 6:33

Äläkä anna meidän joutua kiusaukseen, vaan päästä meidät pahasta.

Matt. 16:25

Sillä se, joka tahtoo pelastaa elämänsä, kadottaa sen, mutta joka elämänsä minun tähteni kadottaa, on sen löytävä.

Gal. 5:1

Vapauteen Kristus meidät vapautti. Pysykää siis lujina älkääkä alistuko uudelleen orjuuden ikeeseen.

Jes. 30:21

Aina kun olet eksymässä tieltä, milloin oikeaan, milloin vasempaan, sinä omin korvin kuulet takaasi ohjeen: – Tässä on tie, kulkekaa sitä.

2. Sam. 14:14

Meidät korjaa kuolema, me olemme kuin maahan valunut vesi, jota ei voi koota takaisin. Jumala ei kuitenkaan vaadi ihmisen henkeä, eikä hän soisi, että karkotettu jää pysyvästi hänen kansastaan eroon.

1. Tess. 5:17

Rukoilkaa lakkaamatta.

Postia pappi Jaakobille


Hyvä pappi Jaakob,

Kirjoitan sinulle ensimmäistä kertaa. Sinä elit rakkaudesta ja armosta, se itketti minua ja siksi kirjoitan. Tahtoisin pyrkiä samaan, oppia elämään vähässä ja todella. En tahdo jäädä levottomuuteen. Tahdon ulos pyörteestä, palavasta talosta, virrassa eteenpäin.

Tällä suunnalla ihmiset ovat juuri alkaneet lukea uutta vuotta ja vuosikymmentä. Monet katsovat menneeseen ja lupaavat tulevalle muutosta. Itse elin syksyn raskaasti, intohimojani ja rakkauttani säännöstellen. Toivoin osakseni enemmän kuin ehkä osasin itsekään antaa.

Voisitko rukoilla, että tulevana vuonna rakastaisin ilman vaateita?

Minulle sanottiin, että olen lahjomaton. En tiedä, mitä se tarkoittaa. Joskus itsekunnioitukseni horjuu, kun alan uskoa, että antaisin mitä vain saadakseni hieman hellyyttä. Minua on myös neuvottu elämään enemmän nykyhetkessä, etsimään eläintä itsestäni. Eläin meissä ei osaa pelätä, se on läsnä ja kokee nykyhetken jollain tapaa menneestä ja tulevasta irrallaan. Mutta minä tuon erityisesti sosiaalisiin tilanteisiin molemmat mukanani; pelkään jääväni näkymättömäksi ja tulevani hylätyksi – ja tämän tahdon selittää – näin minun tarpeisiini ja toiveisiini on suhtauduttu, kun olin vielä pieni ja riippuvainen läheisistäni.

Oi pappi Jaakob, voisitko rukoilla, että tänä vuonna pelkäisin vähemmän?