Itken missä vain


Itken missä vain. Bussissa, työssä, Kallion kaduilla ja Töölössä, metromatkoilla, ruokakaupassa ja humalassa. Vain koulussa en itke, en terapiassa enkä ystävien nähden, en osaa tai uskalla, en selvin päin. Itku kirkastaa silmieni vihreän, se syvenee ja liukuu päin sinistä, iirikseni muuttuvat kyynelmerisammioiksi, jättävät uteliaan kissansilmänkellertävyytensä.

Minut on vedetty sinne, missä olin maailman yksinäisin tyttö, täysin yksin maailmassa. Silloin en saanut itkeä; kiltit tytöt ovat reippaita, pärjäävät aina, kulkevat rohkeina kohti tulevaa. Sellainen minä yritin olla, sitä minulta odotettiin. En voinut romahtaa, en sanoa, ettei minua saa jättää yksin.

Ei minulla vieläkään ole ketään, joka ottaisi kiinni, kun kaadun. Kun vaikeroin öisin hylätyn pennun itkua, ei ole ketään, joka minua lohduttaisi. Ei tällaiseen tehtävään voi ketään velvoittaa, ei edes sitä, joka tuntuu erityisen turvalliselta, sitä johon haluaisi voida nojata. On liian monta yötä siitä, kun olen viimeksi saanut nukkua pideltynä, sylissä, siinä lämmössä, joka vakuuttaa, että on turvallista levätä, etten ole yksin, en juuri sillä hetkellä, sen yön pimeydessä. En saisi syliä näin kovin kaivata; se on jotain, joka ei oikeastaan minulle kuulu, ei ole osani täällä.

Kompuroin, tuskin eteenpäin, mutta pysyäkseni liikkeessä. Ja itken, itken vain.

Jäädä jälkiin

Tahdon piirtää toisiin karttoja reiteistä, joilla kuljen. Tahdon merkittää toisia – ja itsenikin – mutta myös toisia. Minuun on jäänyt merkkejä niin monista, jälkiä iholleni, mieleeni, kieleeni. Perille ketään ei voi johdattaa, ei edes kuvailla mitään määränpäätä, voi vain kuljettaa mukanaan maisemakierroksella, tarjota näköalapaikkoja, osoittaa jonkin kohdan jossa viivähtää.

Tajuan olevani onnekas siinä, ettei minusta ole opasta koskaan toivottukaan. Mutta jälkiä tahtoisin jättää; tulla sillä tavalla todeksi ja tärkeäksi, että askeleideni painosta olisi tuulelle vastusta.

Kunnianhimoni on vähäistä, en hamua historiankirjoihin. Tahdon vain osalliseksi jaetusta ihmisyydestä, tahdon jakaa itsestänikin, en halua elää orpona, katveessa, vailla yhteyttä. Haluan elää paitsi tässä myös merkkeinä toisissa, vain näin voin käsittää elämälleni jonkin merkityksen.