Aikainen aamu, syyssyy


Aamulla herään syksyyn. En herää kuin kesällä, pehmeästi, valveeseen vähitellen sopeutuen, vaan tulen riuhdotuksi unimaailmasta äkillisesti, väkisin, niin että maailmojen välille syntyy repeämä, ne eivät kuroudu yhteen, löydä koskaan toisiaan. Sellaiselta tuntuu, kun kello soi ja on herättävä ja ulkona on satanut vettä – ei, sataa edelleen – ja on mentävä, kiirehdittävä, nyt on aika ryhtyä taas kulkemaan siihen vieraaseen, viereiseen osaan kaupunkia, lähelle kirjastoa. Elämisen ohella on mietittävä elämää, puhuttava siitä ymmärrettävä.

Olen vihdoin löytänyt oman asuinpaikan, pienen kotipesän keltaisesta talosta. Porraskäytävä on täynnä ovia, paljon pieniä asuntoja, joissa asuu hassunnimisiä ihmisiä. Oman oveni nimikyltistä tarvitsee muuttaa vain kaksi kirjainta, se naurattaa vaikkei niin kovin kummallista lienekään. Asuntoa on sisustanut mies, joka on valinnut pienen huoneen valaisimeksi massiivisen, tumman tuulettimen kohdelampuilla ja keittokomeroon mintunvihreiden kaakelien kanssa riitelevät kaapinovet. Voimakasta tupakanhajua yritän lientää etikalla ja ilmanraikastimilla, jotka levittävät sitrusta jäljittelevää tuoksua. Kohta muutan ja tuon mukanani omat tuoksuni, kynttilät ja suitsukkeet ja kissan. Kissa ei olekaan koskaan asunut niin kaupungissa – kunpa sisäpihalla vierailisi lintuja! Kissa on aistinut muutoksen, vaikkei varmaankaan ymmärrä, mistä siinä on kyse. Se haistelee pakaaseja, hyppii tyhjiin laatikoihin sisään ja koettaa tonkia täydempiä.

Nostelen laatikoista esineitä, astioita, kirjoja, vaatteita, kirjeitä ja muistivihkoja ja koetan päästää joistakin irti, luopua. Se on vaikeaa, haikeaa. Löydän vihkon, johon olen joskus vuosia sitten kirjoittanut ylös saamiani viestejä. Unohdun lukemaan sen sisältöä: tuollaistako elämä oli silloin? Minua on joskus ikävöity, kuinka hämmentävää. Olenko minä tosiaan sama tyttö kuin tuo, jolle näitä on kirjoitettu? Puhun ystävälle siitä, kuinka mennyt tuntuu joskus jonkun toisen tarinalta ja hän huomauttaa, ettei se kuitenkaan sitä ole. Yritän muistaa tarkemmin – muistaa, kuinka tunsin – löytää jatkuvuuden.

On syksy, on muutto ja muutoksia. Yritän suhtautua uuteen avoimesti, ahdistumatta, ja moneen suuntaan olenkin enemmän toiveikas kuin pelokas. Voi olla, että joistakin, joistakuista olen ollut liiankin innostunut, varovaisen ojentautumisen sijaan pyrkinyt työntymään ahnaasti sinne, missä suhteeni ollaan vielä hieman varuillaan.

0 kommentti(a):