Muistokirjoitus fiktiolennolle


Veloena haastoi minut kirjoittamaan muistokirjoituksen itselleni. Olin karata kirjoituksessani melko fiktiivisen olennon kuvailuun, mutta palasinkin sitten varsin lähelle itseäni, mikä toki vastaa meemin tehtävänantoakin paremmin. Veloena kirjoitti omassa muistokirjoituksessaan paheistaan hyveinä, en enää muista, oliko tämä myös koko idean alkuperäinen sisältö, mutta omaan muistokirjoitukseeni se ei kuitenkaan enää päätynyt.

---

Tämä on fiktio muistiolennosta.

On kyse siitä, että

metrojunan etuvalojen houkutus kävi hetkellisesti vastustamattomaksi.

Äkkijarrutus, -pysähdys, on liian myöhäistä, mitä olisi pitänyt vielä sanoa, kuinka monta kosketusta olisi vielä tarvittu. Kietoisitko raajasi ympärilleni, vielävielävielä. Menin jo, en oikeastaan halunnut, jos en liioin pelännytkään. Tämä on vain osatotuus; pelkäsinhän joskus, että jos viimeiseksi päässä vain toistuu, ettei koskaan ei koskaan tämähän tiedettiin mutta kuinka sitä toivoinkaan että olisin väärässä ollut ja joku olisi kaiken toiseksi todistanut.

On kyse siitä, että

hieman onneton mieli askartelee kuolemafantasioiden parissa, mutta raidekulkuneuvonalleheittäytymisimpulssi sitoutuu onneen.

Tämän kevään ja kesän aikana olin taas hiljalleen suuntautumassa ulospäin, ojentelin jäseniäni, opettelin koskettamaan ja olemaan kosketettavana. Itseänikin lähestyin uteliaammin kuin vuosiin, uteliaammin kuin ehkä koskaan. Olin löytämässä itsestäni uutta rohkeutta ja voimaa: kas, voin näinkin olla ja tälläkin tavalla, eikä tämäkään ole väärin. Saan olla onneton eikä minun kuitenkaan tarvitse olla vain sitä. Voin antaa onnen kipristellä iholla kuin auringon tai pakkasen, olla torjumatta sitä vain siksi, että minussa on suruakin. Olin oppinut taas nukkumaan, näin paljon unia, huikeita ja järisyttäviä. Unista oli tullut toinen elämäni tajunnan hämärämmilla kujilla. Olin oppinut nukkumaan jopa vieressä, sylissä ja toista pidellen. Kuinka ihmeellistä!

On kyse siitä, että

kaikki jää aina kesken.

Ei minustakaan valmista tullut. (Eihän kukaan kai haluaisikaan elämästä valmistua?) Eniten harmittaa, etten aivan oppinut itseäni rakastamaan, tai uskomaan ja luottamaan siihen, että kukaan toinenkaan voisi. Olen pelännyt pitkään, että olen jo varhain mennyt sillä tavalla rikki, ettei minusta täysin elinkelpoista tule koskaan. Niin tai näin, tämä jäänee nyt ratkaisua vaille.

On kyse myös siitä, että

kuolema pysäyttää.

Kuolema pysäyttää paitsi sen joka lähtee, myös ne jotka jäävät, enkä itse omaa elämääni muistelevana voi heistä sanoa paljoakaan. Kuinka he jäivätkään kaipaamaan, en siitäkään. Elämä on sellaista, että se jatkuu kunnes se loppuu ja kun se yhtäällä loppuu, se edelleen toisaalla jatkuu. En tahtoisi ryhtyä itsesääliväksi ja vähätellä merkitystäni niille ihmisille, jotka ovat jakaneet maailmaani – en, vaikka olenkin altis työntämään itseni pois. Jos johonkuhun olen kolon jättänyt, täyttyy se vähitellen, paloittain, ripsraps, ja lopulta muistoni on vain keveää henkäilyä kaiken uuden ja innostavan yllä.

0 kommentti(a):