Pelon maantiede


Pelästyn kokemaani suunnanmuutosta ja käperryn itseeni, annan häpeäpelon tulvia yli. Hätäännyn ja kadotan omat tunteeni. Kannan huolta toisesta ja luulen siten huolehtivani itsestäni. Hätäni on suurelta osin hätää itsestä, joka liukenee ja häipyy tavoittamattomiin, kun mielessäni myllertävät sekä omat, sekavat tunteet että huoli siitä, mikä toiselle olisi parasta. On vaikea olla huolehtimatta toisesta, kun tuntuu, että tämä on yhtä lailla kadoksissa ja hämmentynyt. Häpeä lukitsee tunteet häkkiin ja äkkiä on mahdoton sanoa, missä kulkee toivo(ttomuude)n ja pelon välinen raja.

Kesän toiseksi viimeisessä terapiaistunnossa vihdoin oivallan, että voin kantaa vastuuta vain omasta hyvinvoinnistani. Toisen on määriteltävä omat tarpeensa ja rajansa itse. Ymmärrän myös, että olen hätäpäissäni tulkinnut omia tunteitani virheellisesti ja sillä tavoin myös entisestään hämmentänyt jo valmiiksi sekavaa tilannetta. Olen vieläkin osin hämmentynyt enkä aivan tiedä, mitkä tunteet ja toiveet ovat omiani. Terapiassa koettu oivallus kuitenkin rauhoitti kuohuvan mieleni lähes taianomaisesti, ja voin nyt rauhassa kuulostella, miltä minusta tuntuu.