Un rêve maternel


Unessa synnytin kaksospojat, jotka oppivat puhumaan jo viikon vanhoina. Olin ilmeisestikin itseriittoinen ja itsesiittoinen, sillä pojillani ei ollut isää. Poikain kanssa asuimme valtavassa kummitustalossa, jossa kukaan muu ei halunnut asua. Äitiyteni ei ollut tässäkään unessa sen onnistuneempaa kuin muissakaan äitiysunissani: lapset tipahtelivat alvariinsa sängystä lattialle. Liekö jokin puhekeskus aivoissa sitten kopsahtanut, kun poikaset kävivät juttelemaan niin varhaisessa vaiheessa. Vauvat myös kasvoivat poikkeuksellisen nopeasti ja erityisen kummallista oli se, että ne kasvoivat niin epätahtiin. Toinen oli pian jo päätä pidempi kuin toinen.

Laps, pelko, mielettömyys


Lapsenmielisyys jäi kiusaamaan ja vihdoin oivalsin miksi: myöntämällä lapsenmieleni jään väistämättä osattomaksi aikuisten maailmasta, vaikka lasten maailmaankaan minulla ei ole enää pääsyä, mieli sinne mieleni tai ei. Pelkään jääväni lopullisesti ulkopuoliseksi, maailmojen välille leijumaan.

Lapsenmielistä


Lapsi ei osaa havitella oikeuksiaan vaan omaksuu merkillisen vakavuuden, jos leikillinen mieli mielileikkeineen ei mahdu kodissa elettävään todellisuuteen. Lapsi on aina jotain liikaa ja samalla liian vähän, ei osaa muotoutua siihen muottiin, joka hänelle on varattu.

Kysymysmerkillistä


Onko merkityksellistä vain se, mille on annettu merkitys? Voiko merkityksetön tarkoittaa paitsi yhdentekevää myös sellaista, mikä on vaiettu kuoliaaksi? Onko unohdetun merkitys vain siinä, miten tuota vaikenemista, tyhjyyttä on merkityksellistetty? Ehkä tiedostamaton on yhtä kuin kaikki se, mikä on liian ahdistavaa ajateltavaksi, liian suurta sanottavaksi. Kaikki se, mille ei ole voitu antaa merkityksiä mutta mikä on jättänyt elämään merkkejä yhtä kaikki.
Parempi jättää useampi pala purtavaksi kuin yksi kokonainen.