Grand Dark Feeling of Emptiness


Terapia on ihmissuhteiden halpa korvike, minulle sanottiin.


Ystävät ovat terapeuttisia, terapeutti on ystävällinen. Terapeutti ei silti ole ystävä. Terapeutti ei halua minulta mitään (paitsi rahaa, tietysti). Minun ei tarvitse vastavuoroisesti täyttää terapeutin tarpeita. Terapeutti ei suutu minulle, turhaudu minuun tai moiti minua raskasmielisyydestäni. Terapia antaa minulle mahdollisuuden olla loputtoman itsekeskeinen. Se antaa oikeuden narsismiin, jonka kaltaista kukaan ei todellisessa elämässä sietäisi. Se onkin eräänlaista varjoelämää, jonka tarkoituksena on luoda edellytykset oikeaan elämään. Puhe menneisyydestä on jonkinlainen elämän rekonstruktio. Näin tosiaan kävi, tämä on minun menneisyyteni; tämä minä olin lapsena, tällaiseksi kasvoin. Muistot minun muistoni ovat kaikki mitä on. Elämä on eräällä tavalla totta vasta ääneenlausuttuna ja tämä totuus on subjektiivisuudestaan huolimatta ainoa totuus, jolla on merkitystä. En ole huono vaan minua on kohdeltu huonosti. Minä olen tärkeä, minun on oltava tärkeä, tultava itselleni tärkeäksi.

Terapia antaa luvan regressoitua: saan tulla taas (tai ehkä vasta nyt) lapseksi, maailman navaksi, pyörittää kaikkea ympärilläni ja opetella olemaan itselleni se kaikkein merkityksellisin. Jos vaikka läheisissä ihmissuhteissa tällainen egosentrinen lapsekkuus olisikin luvallista, niin on tiettyjä asioita, joiden jakaminen ystävien kanssa tuntuu vaikealta. Lähimmilleen on vaikea puhua itsetuhoisuudesta, itseinhosta ja kuolematoiveista. Tiedän satuttavani puheillani, se tuntuu pahalta. Ja kyllähän minä olen usein ihmissuhteissani melko lailla kauhuissani. Pelkään kiintyväni toisiin liiaksi. Pelkään osoittautuvani riittämättömäksi; olevani kiinnostava vain siihen pisteeseen asti, jossa onttouteni paljastuu.

Käytin masennuslääkkeitä kaksi kuukautta. Lihoin seitsemän kiloa. En nukkunut paremmin, en huomannut mielialassani mitään muutoksia. Päätin jättää pillerit sikseen, ainakin toistaiseksi.

0 kommentti(a):