Paha olo pakenee muotoa ja muodoton ahdistus valuu kaikkialle kehoon. Se kulkeutuu ruumiin jokaiseen ääreen ja kiertää kaiken tiukaksi mytyksi, jossa ikävä pakottaa niin, että voisi oksentaa.

Kerro, kerro kuvastin


On ikävää huomata, ettei osaa suhtautua johonkuhun normaalisti, koska jostain syystä heijastaa jatkuvasti juuri tästä henkilöstä omia epävarmuuksiaan. Miten joku puolivieras ihminen voikin tahtomattaan tuoda esiin kaikki ne asiat, joita itsessään eniten inhoaa?

Omalla kohdallani tämä johtaa siihen, että luen toisen kommunikointia täysin väärin. Tulkitsen kysymykset hyökkäyksiksi, joita vastaan en osaa puolustautua, ja muutun uikuttavaksi hölmöksi. Aina ihmisistä peilaa itseään, mutta jostain syystä joistakin ihmisistä heijastaa alinomaa omia vaillinnaisuuksiaan ja virheitään ja vain harvoin mitään hyvää. Oma typeryys turhauttaa enemmän kuin mikään.

(valokuva: State Library of New South Wales)
Ei sellaisella rakkaudella, joka ei tarjoa turvaa, ole mitään arvoa.
Kauheinta on jäädä vaille rakkautta.

Minä haluan, minä


minä haluan minä
haluan minä haluan
enkä koskaan saa

Halujen maailma on jälleen myös minun maailmani. En tiedä, kurkotinko itse sen puoleen vai ulottiko se repaleiset reunansa minun ylitseni, peitti piinaavilla peloilla, kutkuttavilla toiveilla. Tämä vuosi on ollut apatian ja purkauksellisten tunnetilojen vuorottelua, enimmäkseen kuitenkin tasaisen synkkää. Välillä olen häilynyt halujen maailmaan, kantanut käsissäni toiveikkuutta kuin haurasta paperia. Tällä hetkellä koen olevani vahvemmin kiinni tässä maailmassa enkä ainakaan juuri nyt tunne tarvetta pyristellä takaisin välinpitämättömyyden suojiin.

Buddhalaisuudessa valaistumisen keskeinen edellytys on sen ymmärtäminen, että halu johtaa aina kärsimykseen. Masentunut ihminen tuntuu tavallaan hyväksyvän tämän, haluttomuushan on eräs masentuneisuuden ominaispiirteistä. Oman masennukseni kautta olen oppinut antamaan halulle arvoa. Uskoisin, että juuri halu on se, mikä pitää meidät kiinni elämässä. Ei se, että saa vaan se, että toivoo, kaipaa.

Parisuhderaiskurit


Käsittääkseni suuri osa raiskauksista tapahtuu parisuhteissa eikä tule koskaan ilmi, koska naiset eivät ilmianna kumppaneitaan. (En tiedä, kuinka vakavasti ilmoitus edes otettaisiin, jos nainen sellaisen yrittäisi tehdä.) Raiskaus parisuhteessa on mielestäni kauheampi asia kuin vastaava väkivallanteko suhteen ulkopuolella. Omaan läheiseen kohdistuva väkivalta on raadollisempaa, se kertoo ihmisyydestä karumpaa tarinaa kuin jotkin satunnaiset hyökkäykset.

Haluaisin ajatella, että en sietäisi väkivaltaista suhdetta hetkeäkään. Pyrin antamaan itselleni edes sen verran arvoa. En silti kykene aivan täysin vakuuttamaan itseäni siitä, etten missään tilanteessa lipsuisi periaatteistani ja antaisi anteeksi väkivaltaista käytöstä. Olen nähnyt niin läheltä, kuinka helposti se käy tai oikeammin ehkä sen, kuinka vaikeaa on lähteä ja kuinka se kerta kerralta muuttuu vaikeammaksi. Sen tiedän kuitenkin täysin varmasti, että jos minut raiskattaisiin parisuhteessa, kaikki olisi peruuttamattomasti menetetty. En tiedä, uskonko tasavertaisuuteen parisuhteessa, mutta siihen kuitenkin, että valta jakautuu ja liikkuu, valtaa pidetään ja sitä annetaan, eikä sen ole tarvis olla pysähtynyttä tai vain toisen osapuolen hallussa. Jos valta otetaan väkisin, väellä, katoaa kumppanuus. Raiskaus puolestaan on väkivallan muodoista raakalaismaisin ja psykologisesti ahdistavin. Seksi on parisuhteen olennainen osa, jonka tarkoituksena tulisi olla nautinnon tuottaminen paitsi itselle, myös toiselle ja parisuhteessa myös keskinäisen kumppanuuden vahvistaminen. Jos seksi otetaan vallan esittämisen välineeksi, siitä katoaa lopullisesti rakkaudellisuus. (Enkä tarkoita edellisellä mitään sadomasokistisia leikkejä, joihin molemmilla on halu.) Näkisin, että alistaminen ja alistuminen ovat viime kädessä henkisiä prosesseja, mutta henki on kuitenkin sidottu ruumiiseen, eikä hengellä välttämättä ole karkutietä ruumiillisuudesta. Voi olla, että sellaiset henkilöt, joiden ruumiillista koskemattomuutta on pahasti loukattu, olisivat eri mieltä kanssani, en tiedä. Itse olen jopa kiusaavan tiukasti sidoksissa ruumiiseeni, olen ruumiini, enkä ole koskaan osannut paeta ruumiillisia kärsimyksiä mielikuvitusmaailmaan. Minun on vaikea kuvitella, että osaisinkaan, mutta kuvittelukykyni rajat eivät toki välttämättä vastaa todellisia mahdollisuuksiani.

Mistä tällainen ponnahti tänään mieleen, en tiedä. Näiden pyörittely alkoi kuitenkin jossain määrin ahdistaa. Tai ehkäpä olin valmiiksi ahdistunut ja siksi mietin ahdistavia asioita, va savoir.
Tekee kipeää menettää kokonainen maailma, joka vielä äsken oli mahdollinen vaikkakin epätodennäköinen.

Yhtäkkiä hirveä ikävä


Yhtäkkiä hirveä ikävä sinua, joka olet jo mennyt. Ensimmäistä kertaa mietin, josko kuitenkin olin sinuun rakastunut, vaikken silloin tunteitani niin lukenutkaan
en kai olisi tohtinut asiaa myöntää, jos se niin olisikin ollut. Luin kirjoituksiasi, itkin ja ajattelin, että minä olen vasta tulossa siihen, missä sinä olit jo kuusi vuotta sitten.

Kaipaan ajassa takaisin. Menisin takaisin kohtuun, menisin kesken. Jos syntyisin, ryhtyisin armottomaksi lapsisankariksi, joka pakottaisi rakkauden ympärilleen, nukkuisi vain turvassa ja oppisi luottamaan kanssaeläjiinsä. Minulla olisi lapsensydän, lapsenmieli lapsen ruumiissa. Kun kasvaisin aikuiseksi olisin vähemmän lohduton, enemmän toiveikas. Rakastaisin enkä pelkäisi.
Unohtaminen on itseltään piiloutumista.

Grand Dark Feeling of Emptiness


Terapia on ihmissuhteiden halpa korvike, minulle sanottiin.


Ystävät ovat terapeuttisia, terapeutti on ystävällinen. Terapeutti ei silti ole ystävä. Terapeutti ei halua minulta mitään (paitsi rahaa, tietysti). Minun ei tarvitse vastavuoroisesti täyttää terapeutin tarpeita. Terapeutti ei suutu minulle, turhaudu minuun tai moiti minua raskasmielisyydestäni. Terapia antaa minulle mahdollisuuden olla loputtoman itsekeskeinen. Se antaa oikeuden narsismiin, jonka kaltaista kukaan ei todellisessa elämässä sietäisi. Se onkin eräänlaista varjoelämää, jonka tarkoituksena on luoda edellytykset oikeaan elämään. Puhe menneisyydestä on jonkinlainen elämän rekonstruktio. Näin tosiaan kävi, tämä on minun menneisyyteni; tämä minä olin lapsena, tällaiseksi kasvoin. Muistot minun muistoni ovat kaikki mitä on. Elämä on eräällä tavalla totta vasta ääneenlausuttuna ja tämä totuus on subjektiivisuudestaan huolimatta ainoa totuus, jolla on merkitystä. En ole huono vaan minua on kohdeltu huonosti. Minä olen tärkeä, minun on oltava tärkeä, tultava itselleni tärkeäksi.

Terapia antaa luvan regressoitua: saan tulla taas (tai ehkä vasta nyt) lapseksi, maailman navaksi, pyörittää kaikkea ympärilläni ja opetella olemaan itselleni se kaikkein merkityksellisin. Jos vaikka läheisissä ihmissuhteissa tällainen egosentrinen lapsekkuus olisikin luvallista, niin on tiettyjä asioita, joiden jakaminen ystävien kanssa tuntuu vaikealta. Lähimmilleen on vaikea puhua itsetuhoisuudesta, itseinhosta ja kuolematoiveista. Tiedän satuttavani puheillani, se tuntuu pahalta. Ja kyllähän minä olen usein ihmissuhteissani melko lailla kauhuissani. Pelkään kiintyväni toisiin liiaksi. Pelkään osoittautuvani riittämättömäksi; olevani kiinnostava vain siihen pisteeseen asti, jossa onttouteni paljastuu.

Käytin masennuslääkkeitä kaksi kuukautta. Lihoin seitsemän kiloa. En nukkunut paremmin, en huomannut mielialassani mitään muutoksia. Päätin jättää pillerit sikseen, ainakin toistaiseksi.