Dirty Dream Number Two


Inhoan ruumistani, en haluaisi, mutta inhoan. Enkä kuitenkaan voi lakata syömästä, paisumasta, repeilemästä, höllymästä. Leviämästä kaikkialle kaikkien katseiden alle, vaikka haluaisin vain ryömiä piiloon. Olen vastenmielinen valas, makaaberi mörkö, inhottava iljetys.


Tänä keväänä oksensin ensimmäistä kertaa syömäsession jälkeen. Se kävi yllättävän helposti; minun tarvitsi vain aivan hellästi silitellä sormenpäillä kurkun yläosaa. Mahan tyhjentyminen tuntui suunnattoman helpottavalta, aivan kuin ahmimista ei olisi tapahtunutkaan. Olin antautunut halun vietäväksi, mutta oksentaminen palautti tilanteen jälleen omaan hallintaani. Tunsin itseni melkein kaikkivoivaksi. Tyydyttävää ensimmäistä kertaa seurasi lyhyt kuherruskuukausi, mutta sen jälkeen olen yrittänyt vältellä tilanteita, joissa houkutus oksentamiseen kävisi liian suureksi. En ole tässä täysin onnistunut, mutta kohtuullisesti kuitenkin. On vaikeaa luopua jostain, jonka löytää aivan kuin vahingossa, mutta joka heti tuntuu tutulta ja turvalliselta.

Ole sinä lohdutus


Olen syytön, olenhan? Synnyin väärään aikaan, väärään paikkaan. Olin vääränlainen: liian herkkä, liian rikkoontuva, ihan mahdoton ja huomionkipeä. Ei minusta ollut parempaan. Olisin minäkin tarvinnut sylin, turvaa, rakkautta. Enemmän, aina vain enemmän. Jos olisin ollut kiltimpi, parempi, ymmärtäväisempi, vähemmän raukkaparka. Jos olisin antanut enemmän ja vaatinut vähemmän. Ehkä kuitenkin, jos sittenkin kaikki minussa vie takaisin, vaikka polut ovat yhtä sokkeloa ja täynnä umpikujia.

Ei ole mitään raskaampaa kuin hellyys, jota ei voi selittää. Kuitenkin: näkisitpä minut, ottaisit syliin, rakastaisit hetken. Tehdään pesä itkulle, maailman kaikille kyynelille. Ole sinä Puhdas niin minä olen Kirkas. Ole sinä Lohdutus ja koko maailman Lohtu. Haluaisin niin olla lähellä tänä yönä, tuntea ihon lämmön vasten omaa ihoani. Si tu savais comme tu me manques. Ehkä on parempi, ettet tiedä. Lähtisin kuitenkin pian pois, karkaisin aamun valjetessa ja rikkoisin sinua.

Olen niin hukassa itseltäni. En tiedä, minne mennä. En tiedä, kuinka oppisin rakastamaan itseäni, kuinka antamaan itselleni anteeksi, kuinka päästämään toisia lähelle ahdistumatta.

Enjoy the Silence


Valkeat yöt ovat jo vähenemään päin. Aika valuu ohitseni, ja minä annan sen mennä. Tarraudun öihin – lämpimiin, yksinäisiin, alastomiin, unettomiin, synkeisiin ja unelmoiviin. Yöt ovat ajasta irrallaan; olen lähtenyt jo edellisestä päivästä vaan en saapunut vielä seuraavaan. Jos uskallan lakata miettimästä seuraavaa päivää, tulevaa väsymystä ja tukkoisia ajatuksia, yö tuntuu vapauttavalta. Se on minun, vaikka se olisikin rauhaton, turvaton ja pelottava.

Aamut ovat ikäviä. Unet vetävät puoleensa toiseen maailmaan ja alkava päivä ahdistaa usein siinä määrin, että unien kutsuun ei ole vaikea myöntyä. Opiskeluni ovat siis edelleen laiminlyötyinä ja ainoa aikaansaannokseni on ollut se, että olen työpäivinäni raahautunut työpaikalle. Olen maksanut laskut myöhässä, terapeutinetsintäni on edennyt kankeasti enkä ole saanut pakotettua itseäni lääkärin vastaanotolle. En saa aikaan, en niin millään.

Mistään ei tule mitään, ei niin mitään, ei sitten millään.